Aitakivet ovat suuria järkäleitä: kaivinkone nostaa ne paikalleen ja pian näyttää siltä, että ne ovat olleet siinä aina. Kun talo on valmis, voimme viimeistellä aidan kasvamaan sammalta.
Tonttimme on vanhaa Messukylän pitäjää, ja pysyvää asutusta on ollut näillä seuduin historiankirjojen mukaan 1400-luvulta, mutta varmasti vuosituhansia nämä maat ovat olleet ihmisten asuttamia. Kaivinkone käänteli kantojen alta muhevaa multaa, eikä se kertaakaan osunut kallioon. Mäellä ei ainakaan löytämieni tietojen perusteella ole koskaan ollut asumusta, mutta peltomaisemien ympäröimä se on ollut iät ajat.
2 kommenttia:
voi hilma, tätä tarinaa rakastan jo nyt!
Kiitos, Meri. Jospa syntyisi lukijaakin kiinnostava tarina.
Blogini on ollut pitkään hiljaiselossa. Aika on kulunut monenlaisessa hommassa, ja yksi on ollut talon suunnittelu ja lupaprosessi, joka on monivaiheinen mutta joka ei kirjoitettuna ole kovin kiinnostava, eikä siitä varsinkaan ole kuvia otettavaksi.
Lokakuussa ja pitkin talvea kun suuntasimme kävelylenkkimme tontille, tuntui haikealta katsoa puita ja tietää, että kesällä niitä ei enää ole. Ajatus on saanut elää rauhassa mielessä, ja kun kaatamisen aika tuli, ei se tuntunut enää pahalta. Sitä paitsi muutama puu olikin sisältä niin laho, että ne olisi ollut kaadettava joka tapauksessa.
Mutta maisemaa muutamme kyllä kovasti - ja sitä ajatusta täytyy vielä sulatella. Se on yksi syy tämän tarinan kirjoittamiseen.
Lähetä kommentti