Koteja

Olen kirjoittanut blogiani vuoden päivät - syntymäpäivä meni minulta ohi huomaamatta. Se oli viime perjantaina.

Tänäänkin on vuosipäivä: neljä vuotta sitten muutimme tähän asuntoon. Vuodet ovat vilahtaneet vilkkaasti. Poikani on kuvannut osuvasti kotejaan - niitä on ollut kolme: vauvakoti, josta hän muutti yhdeksänkuukautisena, juuri kävelemään opettelevana lapsuudenkotiinsa. Ja tämä nykyinen on siis nuoruudenkoti. Seuraava muutto on itsenäistyvän nuoren ensimmäiseen kotiin - vuoden parin kuluttua, kenties.

Minullla oli kaksi lapsuudenkotia, nuoruudenkoti, kolme opiskeluasuntoa - koteja nekin olivat - ja työvuosina olen asunut neljässa kodissa ennen tätä nykyistä. Pisimpään asuin edellisessä kodissani, 13 vuotta. Tahdon ajatella, että tässä kodissa elän vielä pitempään: tässä asun ja elän kunnes kuolen. Mutta mistäs sen tietää.

Blogikin tuntuu kodilta. Tämä on minun maailmaani, johon vieraat ovat tervetulleita. Iloinen olen joka käynnistä. Kiitos teille lukijani!

Olen kirjoitellut harvakseltaan, mutta tahti on aika lailla tasainen: teksti viikossa. Enempään minulla ei riitä aikaa, mutta eipä taitaisi olla aiheitakaan. Päiväkirjaa en tahdo kirjoittaa. Mieluiten kirjoitan yhteiskunnallisista aiheista ja kirjallisuudesta. Mutta ne tunnen myös vaativimpina aiheina. Jotakin olisi osattava sanoa. Likikään aina en siinä onnistu.

Perhesurma ja itsemurha

"Isä ampui perheensä ja itsensä Oulussa." (Otsikko Aamulehden etusivulla 19.10.2008)

Hesari käyttää uutisessa sekä perhesurma- että laajennettu itsemurha -käsitteitä. Aamulehti kirjoittaa perhesurmasta ja perheensä surmanneesta miehestä.

Käsitteitä tarvitaan, kun kirjoitetaan. Mutta sanoilla on merkityksensä. Kun puhutaan itsemurhasta, sisällytetään siihen merkitys, että vainaja on itse päättänyt kuolemastaan ja itse surmannut itsensä. Laajennettu itsemurha tarkoittaisi niin ollen sitä, että koko perhe on päättänyt yhdessä kuolla ja toteuttanut sen yhtä aikaa.

Näin ei kuitenkaan yleensä ole. Surmat on tehnyt jompikumpi vanhemmista. Aamulehden taustajutussa selostetuissa perhesurmissa tekijöinä oli neljä miestä ja neljä naista. Lapset ovat tekoihin osattomia, tuskin heíltä on kysytty tahtoa kuolemaan. Heidät surmataan vanhemman ahdistuksen vuoksi.

Perhesurma-käsite tuntuu oikealta, onhan kyse oman perheen surmaamisesta, oman itsemurhan lisäksi. Kyse on muiden perheenjäsenten tappamisesta, ei heidän tekemästään itsemurhasta.

Käsitteiden merkitykset ovat tärkeitä. Ei pidä puhua perheväkivallasta, jos koko perhe ei ole väkivaltainen. Silloin on puhuttava siitä, että mies käyttää väkivaltaa vaimoaan kohtaan, äiti lastaan, poika äitiään. Käsitteillä ei pidä hämärtää todellisuutta vaan näyttää se.

Tavara kulkee, juttu luistaa

Olin eilen auttamassa ystäviäni muutossa. Kyllä vain meistä ihmisistä edelleen löytyy aimo annos oikeaa talkoohenkeä.

Uusi asunto oli kuudennessa kerroksessa, hissi oli pientäkin pienempi, juuri ja juuri siihen mahtui kaksi ihmistä toisiaan tönimättä. Mutta tavara kulki rivakasti.

Miehet kantoivat kirjahyllyjä, sohvia, pöytiä kiemurtavia portaita kadun varren pakettiautosta ylimmän kerroksen asuntoon. Hiki virtasi, mutta juttu luisti.

Naiset juoksuttivat laatikoita ja kasseja hissille. Yksi lastasi tavaraa hissiin, kuljetti sen ylös, ja ylhäällä oli vastaanottajat kantamassa tavarat sisään.

Välillä syötiin. Ja uutta kuormaa odotellessa siirrettiin jo kirjoja laatikoista hyllyihin. Uusi asunto alkoi heti näyttää kodilta.

Kun illalla piti siirtää muuttoauto yöparkkiin, se ei käynnistynytkään. Mutta ei jäänyt muuttoporukka nytkään neuvottomaksi. Yhdellä oli järkeä ja jakoavain, toisella oli taskulamppu. Neuvokas teki pienet, mutta tärkeät korjausliikkeet, ja taas auton moottori hyrisi kuin kissa.

Kylläpä olikin meillä kaikilla mukavaa. Ja kunhan ystävät saavat kodin kuntoon, on meille luvassa tupaantuliaiset.

Nobelin arvoisia tekoja

Namibia, Pohjois-Irlanti, Aceh, Kosovo, Sri Lanka...

Toivottavasti lista jatkuu ja rauha maailmassa löytää lisää kotimaita. Tänään Nobelin rauhanpalkinnon saanut Martti Ahtisaari on vaikuttanut suuresti siihen, että taistelut ja vihollisuudet ovat väistyneet noissa maissa. Kuten hän itse sanoi, tällä kertaa palkittiin rauhanvälittäjä. Sen palkinnon hän on totisesti ansainnut, samoin kuin juuri saamansa Unescon palkinnon.

Sinnikkäästi hän on kiertänyt maailmaa ja käynyt neuvotteluja sellaisissa pöydissä, joiden keskustelijat eivät ole aiemmin suostuneet toisiaan edes kohtaamaan saati neuvottelemaan. Neuvotteluja johtaneen Ahtisaaren sitkeydellä on päästy eteenpäin ja lopulta saatu aikaan sovinto.

Onnittelut sovinnon ja rauhan miehelle!

Maskuliininen kulttuuri koulumurhien taustalla

Esa Mäkinen esittelee tänään Helsingin Sanomissa yhdysvaltalaista tutkimusta, joka ruotii 34:ää USA:ssa tehtyä koulujoukkomurhaa. Ensimmäiset massamurhat on tehty 1970-luvulla, ja vain kaksi tekijää on jäänyt henkiin kertomaan teoistaan ja motiiveistaan.

Olen miettinyt viime päivinä kovasti kieltä: kun 11 henkeä vaatineesta teurastuksesta - sitä se konkreettisesti oli: ampuja tulitti sarjatulella lähietäisyydeltä lattialla hätääntyneinä makaavia puolustuskyvyttömiä uhrejaan - käytetään sanaa kouluammuskelutapaus, ollaan kovasti kaukana siitä, mitä tapahtui. Toimittajien on kaiken sanatoiston uhallakin mietittävä, mikä on sanan merkitys, ennen kuin sitä käyttävät. Se lienee kaiken kirjoittamisen ydintä.

Tutkijoiden mukaan on viiden ehdon täytyttävä, että kouluampuminen voi toteutua. Ne viisi ehtoa ovat

1. ampuja on kokenut olevansa työnnetty marginaaliin, kouluyhteisö on syrjäyttänyt ja eristänyt hänet
2. ampujalla on ollut psyykkisiä ongelmia, kuten masennus, ja se vahvistaa hänen marginaalissa olemisen tunnettaan
3. kulttuurissa on maskuliinisuutta korostavia piirteitä, jotka saavat ampujan kuvittelemaan väkivallan olevan ratkaisu ongelmiin
4. aseita on helposti saatavilla
5. kouluissa ei osata epäillä tavallisen oloisia nuorukaisia, he eivät oma-aloitteisesti hakeudu koulun oppilashuollon piiriin

Uutisten mukaan kaikki nämä ehdot ovat täyttyneet sekä Jokelan että Kauhajoen tappajassa. Olennaista on, että syistä suurin osa on sosiologisia, ei psykologisia. Psykologia on nykyajan muotiselitys: ongelmien syitä aletaan yleensä etsiä yksilöstä. On otettu esiin nuorten mielenterveysongelmat. Ei niitä voikaan vähätellä, mutta ne eivät yksinomaan voi tällaisia tekoja selittää.

Koulu on yhteisö, eikä yksilö voi hyvin, ellei hän tunne ainakin jollakin tavalla kuuluvansa omaan yhteisöönsä. Nykyaika tarjoaa mahdollisuuden löytää yhteisö muualta, jos fyysinen ja arkinen yhteisö ei sitä tarjoa. Siksi on tärkeää, että yhteiskunta toimii niin, ettei ainakaan kovin helposti nuo viisi ehtoa voi täyttyä, siksi tuo neljännen ehdon täyttyminen on estettävä.

Siitä on kyse, kun aselakia pitää tiukentaa ja käsiaseet kieltää. Olen ymmärtänyt, ettei niitä aseita, joilla Auvinen ja Saari ampuivat, käytetä urheiluammunnassa. Niitä ei siis tarvita mihinkään. Minä olisin toki valmis kieltämään urheiluammunnakin, en sen merkitystä ymmärrä, mutta luulenpa, ettei sellaista aselakia tässä maassa säädetä.


Näille koulutappajille niin Suomessa kuin USA:ssakin tuntuu olevan tärkeää se, miten he tappavat: on oltava tuo machoase, on ammuttava silmittömästi, on ammuttava koulussa. Kouluyhteisölle he tahtovat kostaa. Silloin EI ole yhdnetekevää, millainen aselaki meillä on. Se ei tietenkään estä nuoria miehiä syrjäytymästä kouluyhteisöstä, luiskahtamasta mustiin aukkohin, mutta se kenties estää tuollaisen teurastuksen, joka oli yksi heidän mustan mielensä tavoitteista. He tekivät itsemurhan vihaamassaan yhteisössä. Heidän tavoitteenaan oli ampua mahdollisimman monta, mahdollisimman nopeasti. Sitä varten he olivat harjoitelleet. Sillä teolla he jäivät omien virtuaaliyhteisöjensä aikakirjoihin.

Tarvitaan vankkaa miestutkimusta, jotta päästään käsiksi tuohon maskuliiniseen kulttuuriin. Nuorten miesten maailma tuntuu kummallisen kartoittamattomalta. Miesliikkeelle on huutava tilaus. Miksi sitä ei ole? Muutamat tutkijat ovat parin viime vuosikymmenen aikana paneutuneet maskuliinisuuden ilmentymiin, mutta kovin vähän niitä ainakaan julkisuudessa on pidetty esillä silloinkaan, kun miehen ongelmista on ollut kyse. Ensimmäisenä mieleeni tulee Mikko Lehtonen, joka 1990- ja 2000-luvulla on kirjoittanut maskuliinisesta kulttuurista sekä tutkimusta että kolumneja. Myös Antti Nylén on esseissään pohtinut miehen roolia ja asemaa yhteiskunnassa kiinnostavasti ja uusia näkökulmia avaten.

Toivon mukaan miesliike paneutuu tiukasti miehen ongelmiin sen sijaan että käy jatkuvaa taistelua naista ja naisliikettä vastaan, niin kuin on viime aikoina tehnyt. Enkä millään muotoa tarkoita, että naiset eivät voisi miehiä tutkia tai miehet naisia. Mutta kenties miesten lähtökohta tutkimukseen on eri kuin naisten silloin kun tutkimuksen kohde on mies.

Kauhajoen suru

En osaa kirjoittaa mitään.
Rintaa puristaa.

Nuorilla on paha olla. Elämä ei tunnu tarjoavan mitään, minkä vuoksi elää.

Tällaisia arvottomuuden ja toivottomuuden tunteita on ollut sodan aikaan.

Miksi niitä on nyt, kun yhteiskunta on vauras, kun elämme rauhan aikaa.

Miksi emme osaa olla ihmisiä toisillemme.

Konehuolia, osa jotain

Vaihteeksi olen ilman tietokonetta. Puolitoista vuotta sitten ostamani kone ei ole hintansa arvoinen. Tämä blogi ei ole vielä vuottakaan täyttänyt, ja olen ties montako (ainakin kolme) kertaa joutunut ilmoittamaan, etten ole mahdillisuudessa kirjoitella, kun ei ole konetta.

Tietenkin koneita on, koulussakin monta kymmentä. Mutta enpä mielelläni siellä näitä tekstejä kirjoittele. Nyt kirjoitan poikani koneelta. Sekään ei ole kivaa. Oma kone on sentään oma.

On rasittavaa, kuinka monet jutut ovat liimautuneet tähän koneeseen. Ei elämä saisi olla näin haavoittuvaa, ei yksikään kone saisi olla näin tärkeä.

Eikä se korvaamaton olekaan, ei siis yksikään koneyksilö. Kyllähän näitä varakoneita on. Mutta jos ei olisi, miten sitten voisi tulla toimeen? En ole yrittänytkään niiden edellisten paussien aikana. Olen löytänyt tilaisuuden hoitaa pankkiasiani, lukea sähköpostini.