Kiviä, kantoja ja muhevaa multaa

Maanrakennusurakoitsija ilmoitti tuovansa kaivinkoneen tänään tontille.  Sovimme tulevamme neuvottelemaan siitä, mitä kiville tehdään.  Mikko Ojala ei kauan miettinyt, kun jo alkoi tapahtua: järeä kone tempaisi kannot juurineen muutamassa minuutissa.  

Kadunvarren naapurit - erityisesti lapset - tulivat kiinnostuneina katsomaan, kun tontilla tapahtui.  He olivat tottuneet leikkimään metsässä ja oikaisemaan tonttimme poikki valtaväylälle.  Nyt se ei enää onnistu, mutta ei se tuntunut heitä harmittavan.

Aitakivet ovat suuria järkäleitä: kaivinkone nostaa ne paikalleen ja pian näyttää siltä, että ne ovat olleet siinä aina. Kun talo on valmis, voimme viimeistellä aidan kasvamaan sammalta.

Tonttimme on vanhaa Messukylän pitäjää, ja pysyvää asutusta on ollut näillä seuduin historiankirjojen mukaan 1400-luvulta, mutta varmasti vuosituhansia nämä maat ovat olleet ihmisten asuttamia.  Kaivinkone käänteli kantojen  alta muhevaa multaa, eikä se kertaakaan osunut kallioon.  Mäellä ei ainakaan löytämieni tietojen perusteella ole koskaan ollut asumusta, mutta peltomaisemien ympäröimä se on ollut iät ajat.

Hakkuuaukko on meidän piha

Perjantai-iltana tontti oli täynnä havuja, järeitä puunrunkoja ja valtavia oksia. Tunsin itseni rohkeaksi, kun kuljin tontin poikki kuusen runkoa pitkin.  Lapsuuden kokemukset tulivat lähelle ja mieli oli onnellinen kuin silloin, ja samasta syystä.  Toisaalta mieli oli myös kaihoisa: puut ovat olleet lintujen laulujen sijoina, pesimäpaikkoina, varjoina. Onneksi toiselle puolelle tonttia jää kaunis metsä ja omalle maallekin kasvaa pikapikaa uusia puita - heti kun talo on rakennettu.

Tänään pääsimme itsekin ensi kerran oikeisiin hommiin: kun traktori oli nosturillaan kasannut rungot ja isot oksat ja vienyt ne energiapuuksi kaupungin jäteasemalle, keräilimme aika kasan pienempiä oksia läjään.  Muutama runkokin jätettiin odottamaan halkomista ja sahaamista.  Niistä tulee polttopuuta pitkäksi aikaa.

Mittailimme talon paikkaa ja mietimme pihaa.  Kiviä on tontilla paljon, ja ties kuinka paljon vielä paljastuu, kun maanantaina aletaan kaivaa pintamaita pois.  Niistä syntyy kaunis kiviaita.  Yhtään kiveä ei pois kuljeteta.

Talo Mäntymäelle

Tähän metsikköön alkaa rakentua talo.  Ilta-aurinko heittää pitkät varjot männyistä ja kuusista; polku vie pyörätielle, valtaväylän varteen. Kielot, orvokit, metsätähdet ja oravanmarjat kukkivat.

Ostimme tontin viime vuoden lokakuussa.  Talven mittaan olemme suunnitelleet taloa ja järjestäneet tulevaa rakentamista: tekemistä on ollut paljon, vaikka mitään näkyvää ei ole tapahtunut tontilla ennen eilistä, jolloin puut kaatuivat.

Kaksi metsuria teki päivän työtä suurten kuusten ja mäntyjen sekä muutaman lehtipuun kaatamiseksi.  Tarkasti ja täsmällisesti iso puu kaatui juuri siihen, mihin oli suunniteltukin. Laskin ison kuusen vuosirenkaat. Hyvässä maassa se on kasvanut, mutta on ollut huonojakin vuosia.  Noin satavuotiaaksi sai kuusi elää, ennen kuin tulimme me ja metsurit. Saimme kuusenrungosta hyvän hakkuupölkyn ja naapuri saa toisen, olihan kuusi osittain hänen tontillaan.  Aikamoiselta hakkuutyömaalta tontti illalla näytti, mutta tänään varmaan taas jo toisenlaiselta, kun oksat on viety pois.

Kirjoittelen blogiin rakentamisen vaiheista. Siitä nimittäin Hilman päivät täyttyvät tänä kesänä ja pitkälle ensi vuoteen.

Uusi, ihana työhuone

Olen tehnyt opettajan työtä 26 vuotta.  Ensimmäisen kerran minulla on oma työhuone.

Ovat aineet, kirjatyöt, ylkkärit tulleet luetuiksi ja arvostelluiksi olo- ja makuuhuoneenkin pöydän ääressä, sohvalla, nojatuolissakin.  Tässä asunnossa minulla on alakerrassa iso ruokapöytä, jonka ääressä olen sekä syönyt, juonut kahvini että melkein seitsemän vuotta tehnyt koulutyöt.  Pöydän toisessa päässä oli ruoka-, toisessa työpöytä - siirrettävää mallia: kun tarvittiin koko pöytä ruokailuun, nostin kirjoitusalustan ja vihko- ja ainepinot hyllyyn tai tuolille.

Kesällä poikani muutti omaan asuntoon, ja pari viikkoa sitten hän aloitti luokanopettajaopinnot yliopistossa.  Minun oloni on onnellinen, haikea ja ylpeä.  Hän on matkallaan maailmassa.  Minä olen osani tehnyt, mitä nyt kovasti tunnen tarvetta edelleen osallistua hänen elämäänsä.  Siirtymävaihe kestää aikansa, sen tiedän vanhemman poikani kotoamuutonajoilta.

Niin minä sain oman työhuoneen, ensimmäisen elämässäni.  Tein sen entisestä makuuhuoneestani, joka on vain noin 9 neliometriä.  Mutta miten soma työhuone siitä tulikaan.  Uutta ostin vähän: Marimekon löytökorista kahdella kympillä Miina Äkkijyrkän lehmät ikkunaan ja kirpparilta kympillä valkoisen pikkutuolin. Vierassohvaan sijoitin enemmän, sillä nukkuja tarvitsee kunnon pedin.  Kaikki muu onkin vanhaa, ja mikä ihaninta, suuri osa kirjahyllyistäni mahtui huoneeseen, kun tarkasti suunnittelimme. 

Pojan entisestä huoneesta remontoimme makuuhuoneen - ja sinne tulikin enemmän uutta, tapeteista alkaen.  Mutta paljon on vanhaa sielläkin.  En tahdo, että kotini on huonekaluliikkeen esittelytila.  Viihdyn vanhojen tavaroiden kanssa, kunhan niillä on hyvät paikat ja ne ovat siistejä.

Valo vei kuvasta ikkunanäkymän.  Siksi tämä toinenkin kuva:

Töitä tehdessäni voin katsella Kalevanharjulle, ja pilkottaapa kattojen välissä pieni sininen Iidesjärven väreilykin. Vuodenajat ovat läsnä tässä huoneessa.

Ystäväni sanoin: tässä huoneessa on hyvä tehdä työtä.  Sitä nimittäin kotona riittää tehtäväksi.

j.k. uusi työtuoli on kylläkin hankinnassa, kunhan . . . 

Runon ja suven päivänä

Aamulla nostimme lipun salkoon, ja minä yritin muistaa Nocturnen sanat.  Kovin on melankolinen tuo Leinon runo.

Kukkapenkkien kitkeminen jatkuu, jatkuu... Tietääköhän joku, miten vuohenputken voisi poistaa.  Tiedän: se on hyvää salaattiainesta, mutta ei sen tarvitse koko kukkapenkkiä valloittaa. En ole yhtään innostunut jänönapilastakaan, niin söpö kuin sen kukka onkin.

Onnellista on kuitenkin se, että penkistä toiseen siirtämäni taimet näyttävät juurtuneen.  Ensi keväthän lopullisen tuloksen vasta näyttää, mutta iloinen voin olla nytkin. 

Nyt ovat oikean käden sormet sen verran kipeät - nivelrikko vaivaa taas - että on pakko hellittää.

Kahvin aika.  Kuvissa on aamupäivän kahvihetki. Kirvat ja muurahaisetkin olivat välipalalla.  Ja mustarastas lauloi pihassa, ja laulurastas vastasi metsästä. 

Onnellista runon ja suven päivää, lukijani!

Autiolla saarella, kaupungissa

Maanantai-iltana suuntasimme ensimmäisen kerran Kallavedelle.  Matka taittui Saaristokaupungin sillan alta kohti lähisaarta, Hietasaloa.

Järvi oli tyyni, rannat tuulettomat, mutta veneesssä kävi silti mukava vire.

Kuopio on Puijo - se näkyy kaikkialle.

Vanhat männyt ovat reheviä, vaikka juuret eivät aina multaa tavoita.

Vene ja alkuillan aurinko.  Eikä muita veneitä ollutkaan. Me olimme tosiaan autiolla saarella, vaikka rannalla näkyivät päivän kävijöiden jäljet. Rantavesi oli mäntyjen ja kivi levän värjäämä. Luonnon estetiikkaa. 

Pihlajankukkia, raparperin lehtiä ja toipilas