Yksityistämisvimma

Luin juuri jommastakummasta aamun sanomalehdestäni, että Björn Wahlroos pitää tärkeänä valtionyhtiöiden entistä nopeampaa myymistä. Niin aina. Pikavoittoja valtiolle, jatkuvia rahastuksen mahdollisuuksia pörssiyhtiöille. Kerran myyty, ainaiseksi menetetty. Minun ikäluokkani muistissa kyllä on, miten Thatcherin Englannin kävi, kun rautatietkin yksityistettiin, mutta nuoremmat eivät pysty vaaroja näkemään.

Kuntataloudessa on jo vuosia yhtiöitetty, ulkoistettu, yksityistetty. Mitä siitä on seurannut? Kuntalaisten valitsemat valtuustot eivät enää pysty vaikuttamaan liikelaitosten toimintaan samaan tapaan kuin aiemmin, kuntalaiset maksavat enemmän, palvelu voi huonontua.

Tampereen kaupunki on alkanut yksityistää liikennelaitostaan, pääosin erittäin hyvin toimivaa TKL:ää. Nuorena Tampereella asuessani en kaivannut omaa autoa, TKL kuljetti mihin olinkin menossa. Nyt autoilen kyllä silloinkin kun bussilla pääsisi, laiskuuttani. Hyvin liikennelaitos edelleen palvelee.

Mutta miten käy vuosien mittaan, kun linjoja siirretään yksityisten bussiyhtiöiden haltuun? Toista lähilinjaani ajaa nykyään Paunu. On vaikea käsittää, miksi siihen on päädytty, muuten kuin siksi, ettei tahdota pitää huolta hyvin toimivasta Liikennelaitoksesta. Vähitellen vähennetään huolto- ja siivousväkeä ja muuta TKL:n omaa toimintaa sillä perusteella, ettei entistä tarvetta ole. Kalustoa ei sitten voida huoltaa eikä uusia sitä mukaa kuin tarvetta on. Ja kun toimintaa on supistettu riittävästi, voidaan sanoa, että TKL toimii huonosti, on yksityistettävä koko toiminta, se kun on parempi ja edullisempi tapa järjestää joukkoliikenne. Sillä tavalla saadaan ajettua hyvin toiminut palvelu yksityisten liikenneyrittäjien syliin. Sekö on meidän kaupunkilaisten etu. Yksityinen yritys ei koskaan toimi yleisen edun vaan liikevoiton maksimoinnin periaattein - ja kaupunkilainen maksaa.

Onneksi Tampereella sentään puuhataan hyviäkin liikenneuudistuksia: on selvitetty rollikan palauttamista katukuvaan. Se tuntuu mukavalta.

Kirppikselle kipin kapin

On taas aika kerätä kasaan tavaraa, jota en tarvitse. Siinä on kyllä iso homma ja olen vasta alkutekijöissä. Torstaina olen kasseineni odottamassa Tampereen parhaan kirppiksen avautumista ja järjestän ystäväni kanssa kirppispöytämme kuntoon.

Kirjoista on aivan mahdottoman vaikea luopua. Moneen kertaan siilasin katseellani kirjahyllyni lävitse, ja vaivaiset kahdeksan kirjaa on vasta hinnoiteltu odottamaan myymistä. Tänään ja huomenna on tehtävä raaempi katselmus. Nimittäin uusille kirjoille on saatava tilaa. Kesällä ostamani eteisen hylly, joka kuvassa näkyy, on jo melkein täysi.

Olen huomannut, että myös lahjaksi saatuja tavaroita minun on vaikea myydä, vaikka en olisi koskaan niistä varsinaisesti pitänyt. Jokaista lahjaa olen jonkin aikaa käyttänyt edes jotenkin, tunnen että niin on hyvä. Lahjan antaja kun on aina ollut liikkeellä hyvää tarkoittaen. Lahjan antaminen ja saaminen on ilo. Mutta aikansa kaikella. Kirppiksellä lahja saa uuden käyttäjän, joka kenties pitääkin siitä enemmän kuin minä.

Vaatteita en juuri kaapeistani myytäväksi vie. Siihen on kaksi syytä: käytän yleensä loppuun ne vaatteet, joista pidän; ne, joista en pidä, ovat niin vanhanaikaisia, ettei niitä kukaan kuitenkaan ostaisi.

Tuosta voi lukea, että olen kehittynyt vaatteiden ostamisessa. Nykyään ostan uuden vaatteen hyvin nopeasti. Kun jotakin tarvitsen, menen tiettyyn kauppaan, valitsen hetken ja ostan parhaan. En yleensä kadu ostoksiani.

Monet parhaista vaatteistani olen ostanut hyvin nopeasti, jopa niin, etten ole muita edes sovittanut. Niin ostin tämän syksyn takin. Olin alusvaateostoksilla ja satuin näkemään kauniin ulsterin tangolla. Sovitin sitä, kyselin myyjältä vähän lisätietoja siitä - ja ostin. Tiesin tarvitsevani, vaikka en ollut vielä ajatellutkaan takkikauppoja. Olen ollut takkiin hyvin tyytyväinen.

Astiat ja koriste-esineet tuntuvat tekevän kirpparilla hyvin kauppansa. Niinpä on käytävä tarkasti läpi joulukoristelaatikot. On juuri sopiva hetki myydä kaikki tarpeeton. Ja kun joku halvalla saa, kenties ostaa tarpeeseensa - tai iloonsa.

Vaikka kirppispöydässä on tekemistä, pidän silti kaikesta siitä touhusta. Kirppiksellä on oma tunnelmansa, olipa siellä myyjänä tai ostajana. Ja aina saa hyvän mielen, kun tavara kiertää. Maailma paranee - taas vähän.

Kirjojen makuja

Olen mietiskellyt kirjojen eroja. Hotakaisen voi hotkaista, puraista nopsaan, maut ovat yksinkertaisia. Siekkinen on siemailtava lyhyin, viipyilevin kulauksin, pysähdyttävä maistelemaan salaperäisiä vivahteita. Manneria voi nautiskella maun kerrallaan, muutaman mustikan, pienen leivoksen verran, kypsän tomaatin, ruisleivän palan, valkosipulin kynnen; mutta vasta yhdessä kaikista mauista tulee sitä, mitä ovat hänen runonsa - eikä makuja voi enää irrottaa toisistaan.

Nuo maut tulivat mieleen kun leivoin aamutuimaan mustikkapiirakan. Talviaika antoi minulle yhden aamutunnin lisää, olin jalkeilla jo viideltä. Mustikan makua ei voi jäljitellä, ei saada aikaan esansseilla. Ei muitakaan perusmakuja, ei niiden vivahteitakaan silloin, kun tahdotaan saada aikaan maukasta syötävää.

Samoin on kirjojen laita. Kun kirjallisuus on kestävää, sen on oltava muuta kuin pikaruokaa: höttöistä taikinaa, rasvaista täytettä, esanssijuomaa. Se on ruista, järvikalaa, auringon kypsyttämiä tomaatteja, perunoita, mustikoita, aitoa vaniljaa. Siinä on raikasta vettä, laatuviiniä, piimää.

Ne maistuvat aina, niihin ei kyllästy. Pikaruoan syö joskus pahimpaan nälkäänsä, hyvää ruokaa kaipaa aina - joka kerta pitkään keitetty hernekeitto maistuu hyvältä, kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Oppilaat tietävät

.

Kepun Matti

Sääli. Ei meidän Matti, johtava poliitikko, oikein osaa tuota englantia.


No, se on ymmärrettävää, mutta ettei suomeakaan, entinen päätoimittaja.


Uutisissa Matti sanoi tärkeimmän asian nyt olevan, että Yle selvittää häneen kohdistamansa väitteen erään lautakasan maksajasta. Ei edelleenkään sanaakaan hänen johtamansa Nuorisosäätiön myöntämästä vaalituesta hänelle itselleen, ei Nuorisosäätiön rakennuskoplauksista, ei Nova-rahoista, ei Keskustapuolueen toimistossa perustetuista yhdistyksistä, ei Kesärannan kokouksista. Uskookohan Matti, että ne lakkaavat olemasta, kun niistä ei puhuta.

Ja kepukansa tuntee yhä suurempaa myötätuntoa: talo, jonka rakensi Matti, ei voi olla kepulikonstilla pystytetty.



JK 5.10. Vesa Heikkinen kirjoittaa Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen blogissaan siitä, mitä keskustapuolueen sivuilla sanotaan avoimuudesta ja vastuusta. Niin juuri, sanojen ja tekojen ristiriidat ovat joskus yllättävän avoimia ja selviä. (Auli Hakulisen blogiteksti selventää selkeän ja selvän eroa kiintoisasti.) Käykääpä lukemassa.

(Kuvassa ei rakenneta Matin taloa.)

Kainuun kuvia

Upeita kuvia Kainuusta ja muualtakin tuolla. Jani Souranderin kuvat vangitsevat.

Kajaani on kulttuurikaupunki, kaikesta huolimatta. Nimittäin siellä, niin kuin muuallakin, kiristetään kulttuuribudjetteja. Eivät taloudenpitäjät ymmärrä kulttuurin merkitystä ihmisen hyvinvoinnille.

Tampereella ollaan sulkemassa lähikirjastoja. Siitä pitää kirjoittaa aivan oma juttunsa. Sen verran se harmittaa, ja ihmetyttää.

Syksyn tuulia

Viikot ovat vierineet. Päivät ovat olleet hyvin täysiä: työtä, muita projekteja, kaikenlaista. Enkä tiedä, onko ollut kirjoitettavaakaan.

Maassa tapahtuu, politiikassa kiehuu. Minua väsyttää tämä maan tapa, ettei juuri kukaan tunnu ymmärtävän tekojaan, ei välitä siitä, mitä niistä seuraa, valehtelee kirkkain silmin. Ei siitä ole muuta sanottavaa, ei minulla. Asia on harvinaisen selvä. On tehty väärin, on otettava vastuu tekemisistään.

Kannattaa katsoa Pressiklubi ja kuunnella erityisesti Kaarina Hazardia. Hän sanoo ne olennaiset asiat, miksi tämä poliittinen tilanne on kriisi ja miksi sitä ei pidä ohittaa ilman, että siitä kannetaan vastuu: Suomen poliittinen tilanne ei kestä sitä, että politiikan moraali murenee tällä tavalla. Nimittäin jos tahdotaan, että vaaleissa riittää edelleen äänestäjiä, ja jos tahdotaan, ettei Perussuomalaiset ota murskavoittoa seuraavissa vaaleissa.

Tänään mennään ulos; on kesän viimeinen päivä, sanoo säätiedotus. Onkin ollut kiehtova syyskuu: syksyn värit, tuoksut, tuulet, mutta kesän lämpo ja valo. Korkeat taivaat ovat avartaneet ajattelua, niin toivon. Niin olisi hyvä.