Olen mietiskellyt kirjojen eroja. Hotakaisen voi hotkaista, puraista nopsaan, maut ovat yksinkertaisia. Siekkinen on siemailtava lyhyin, viipyilevin kulauksin, pysähdyttävä maistelemaan salaperäisiä vivahteita. Manneria voi nautiskella maun kerrallaan, muutaman mustikan, pienen leivoksen verran, kypsän tomaatin, ruisleivän palan, valkosipulin kynnen; mutta vasta yhdessä kaikista mauista tulee sitä, mitä ovat hänen runonsa - eikä makuja voi enää irrottaa toisistaan.
Nuo maut tulivat mieleen kun leivoin aamutuimaan mustikkapiirakan. Talviaika antoi minulle yhden aamutunnin lisää, olin jalkeilla jo viideltä. Mustikan makua ei voi jäljitellä, ei saada aikaan esansseilla. Ei muitakaan perusmakuja, ei niiden vivahteitakaan silloin, kun tahdotaan saada aikaan maukasta syötävää.
Samoin on kirjojen laita. Kun kirjallisuus on kestävää, sen on oltava muuta kuin pikaruokaa: höttöistä taikinaa, rasvaista täytettä, esanssijuomaa. Se on ruista, järvikalaa, auringon kypsyttämiä tomaatteja, perunoita, mustikoita, aitoa vaniljaa. Siinä on raikasta vettä, laatuviiniä, piimää.
Ne maistuvat aina, niihin ei kyllästy. Pikaruoan syö joskus pahimpaan nälkäänsä, hyvää ruokaa kaipaa aina - joka kerta pitkään keitetty hernekeitto maistuu hyvältä, kaikessa yksinkertaisuudessaan.
1 kommentti:
Hauska blogiteksti!
Lähetä kommentti