Vanhat miehet, uusi aika

Tämä kevät jäänee historiaan siinä, että ensimmäisen kerran isossa mitassa on alettu keskustella miespoliitikkojen käyttäytymisestä naisia kohtaan. Donjuanismia on ollut aina, sen me tiedämme. Mutta ennen sitä lienee suvaittu, ainakin se on vaiettu tai lakaistu maton alle. Nyt näyttäisi siltä, että niin ei voi enää tehdä. Siitä on kyse.

Vanhan linjan poliitikot eivät osaa nykykoodia, vaan he käyttäytyvät entisten ehtojen mukaan. Kun ne eivät tässä mediailmastossa olekaan valideja, he hämmentyvät, sillä he eivät tunne tehneensä väärin, virheitä kenties, mutta eivät moraalisesti tuomittavia tekoja.

Voiko heiltä odottaa sitä, että he muuttaisivat asenteitaan? Voiko donjuan tai kalapuikkoviiksimies muuttaa käytöstään? Kenties voi, jos aidosti myöntää, ettei hänen käytöksensä ole tätä päivää, että hän on tehnyt tuomittavia tekoja. Mutta niin kauan kuin hän ei itse näe teoissaan muuta kuin pintarikkeitä, ei muutosta voi tapahtua.

Muutos kuitenkin on käynnissä, heistä huolimatta. Nykynaiset eivät salli sellaista kohtelua kuin entisajan naiset: julkista kehua mutta yksityiselämässä alistamista, vähättelyä, seksuaalista häirintää. Julkisuus on kova ase, mutta ilmeisesti sitä tarvitaan.

On kiinnostavaa, että Kanervakin yritti ensin kieltää kaiken - aivan niin kuin seksuaalisesta häirinnästä epäillyt kansanedustajat tekivät. Kanervan tilanne oli kuitenkin tukalampi, sillä hänen teoistaan oli jäänyt todisteet, jotka voivat tulla julki. Kieltäminen ei ollut viisasta. Mainetta saattoi yrittää pelastaa vain esiintymällä reiluna anteeksipyytäjänä.

Kansanedustajat sen sijaan voivat yrittää käydä viattomista ja valittaa kohtelustaan Julkisen sanan neuvostoon tai nostaa kunnianloukkauskanteen, sillä he tietävät, kuinka vahvoilla he ovat ja kuinka heikoilla vastapuoli, jos oikeusjuttu tulee. Todisteita kun ei taida olla, eikä sana riitä sanaa vastaan.

Toisaalta olisi hyvin kiintoisaa nähdä, kuinka oikeus toimisi ja mihin tulokseen tultaisiin, jos oikeusjuttu nostettaisiin seksuaalisesta häirinnästä ja kantajana olisi siis kansanedustajanainen ja vastaajana kansanedustajamies, ja sana olisi sanaa vastaan. Tuomiota tuskin julistettaisiin, mutta tärkeämpää olisikin itse prosessi.

Kyse on suuremmasta asiasta kuin yhden tai kahden poliitikon käyttäytymisestä. On toisaalta surkuhupaisaa, että tämän hallituksen ensimmäinen vuosi muistetaan Vanhasen ja Kanervan toilailuista ja oikeudenkäynneistä - juuri luin, että Kanervan teoista on kanneltu oikeuskanslerille. Ei Kanerva anteeksipyynnöllä selvinnyt, niin kuin arvata saattoi.

Maalaus: Ilja Repin, Don Juan ja Donna Anna

Peter Pan ja Don Juan

Kokoomuksen puheenjohtaja sanoi eilen Kanervasta:"Pikkaisen kyrsii." Hmm... kiinnostavasti valittu verbi, tarkoitan onomatopoieettisesti. Katainen jatkoi Hesarin mukaan: "Ison miehen pitää pystyä vetämään käytökselleen rajat."

Tulikohan Katainen ajatelleeksi lausettaan loppuun? Hän varmasti tarkoitti mitä sanoi: aikuisten ihmisten on osattava harkita tekojaan, oppia virheistään, jättää tekemättä se mikä ei ole kenellekään hyväksi. Mutta entäpä jos joku ei vain opi, entäpä jos joku tekee tekemisiään sittenkin vaikka harkinta muuta sanoisi? Miten häneen pitää suhtautua?

Ilkka Kanerva tuntuu olevan sekä Peter Pan että Don Juan. Kumpikaan määre ei kovin suuresti nosta 60-vuotiaan miehen statusta. Kun hänestä sanotaan (niin kuin monesta muustakin miehestä, toki) että pojat ovat poikia, luulisi hänen pahoittavan mielensä. Kuka keski-ikäinen, merkittävässä asemassa oleva, tärkeitä kansainvälisiä suhteita hoitava mies haluaa olla poika? Kuka haluaa jäädä Peter Paniksi?

Koko julkisuusikänsä Kanervaan on yhdistetty naisia: tunnetuimmat lienevät Paula Koivuniemi ja Laila Snellman. Mutta luvuton on se naisten joukko, jota Kanerva lienee miehisesti lähestynyt, ja lukuisat ovat ne nimet, joita juorulehdet ovat häneen yhdistäneet. Eivät lehdetkään kaikkea kirjoittamaansa keksi - sen ovat viime aikojen esimerkit osoittaneet. Näiden tietojen perusteella häntä voi sanoa Don Juaniksi. Ei donjuanismikaan miehen poliittista painoarvoa lisää, uskoakseni, vaikka joissakin piireissä naisjutuilla voikin retostella.

Jos miehen luonne ja tavat ovat peterpanin ja donjuanin, ovat olleet 60 vuotta, voiko yksi nuoremman miehen, vaikkakin esimiehen, käsky niitä muuttaa? Eikö pikemminkin ole ajateltava niin, että tapojensa orja elää loppuelämänsä tapojensa mukaan? Vaatisi aikamoisen työn ja kenties ulkopuolisen avunkin, että muutos voisi tapahtua ja ennen kaikkea olla lopullinen. Kyse ei taida olla harkinnasta eikä valinnasta.

Tärkeä kysymys onkin, miten tuollaiset tavat ja niiden saama julkisuus vaikuttavat hänen kykyynsä hoitaa merkittävää virkaa. Siihen olisi Vanhasen ja Kataisen otettava vankempi kanta.

Pojat olkoot poikia, mutta miehet miehiä.

Lisäys klo 12.45: Olennainsta lisätietoa Kanervan peterpan- ja donjuan-käytökseen löytyy Katriina Perkka-Jortikan tekstistä Uudessa Suomessa.

Elämäni kuvat

Keskikoulun viimeisellä luokalla kuviksen opettajani, joka innostuneesti kertoi taidemuseokäynneistään ja näytti episkoopilla postikortteja, tuli ohimennen sanoneeksi meille, ettei Helsingissä käydessä saa jättää käymättä Ateneumissa, se kun on aivan rautatieaseman kupeessa. Minä en ollut koskaan käynyt Helsingissä, enkä juuri missään muuallakaan. En tiennyt, että seuraavana kesänä pääsisin Helsinkiin.

Ateneumiin suuntaisin kulkuni heti ensimmäiseksi. Talon julkisivun en muista tehneen vaikutusta, kenties en sitä katsonutkaan, kun piti tuijottaa jalkoihin, ihmisiin, ratikoihin. Mutta kun pääsin sisälle - tiedätte, ettei se niin helppoa ole - häikäistyin: portaikko lumosi. Myöhemmin olen ajatellut portaista muitakin ajatuksia.

Kiertelin luultavasti talossa aika kauan, arkana ja puhumattomana. Kovin paljon en teoksista muista, muttta muistiini on jäänyt kirkkaana se, miten Toipilas pysäytti minut eteensä. Sen maalauksen lumo ei ole haihtunut vieläkään. Sairaan lapsen hidas päivä kirjastossa itseään viihdyttäen tuntui tutulta, vaikken ollutkaan lapsena sairastanut mitään vakavaa sairautta ja vaikkei meillä kirjastoa ollutkaan. Kirjakaupasta ostin Toipilas-postikortin ja kotona se sai paikkansa seinältä kirjoituspöytäni yläpuolelta.

Mikään matka ei ole mitään, ellen pääse taidemuseoon, ainakin pieni näyttely on löydettävä. Onnellinen olin viime viikolla Roomassakin, kun sain yhtenä päivänä kierrellä omaan tahtiini museossa. Palazzo Massimo esittelee antiikin taidetta, erityisesti kuvanveistoa ja arkkitehtuuria. Siellä katseeni poimi erityisesti naisia; suuri osa marmoriinkin ikuistetusta historiasta kun on miesten.

Museossa oli asetettu esille antiikin jumalattarien lisäksi roomalaisista naisista tehtyjä veistoksia, ja saatoin tehdä havaintoja heidän vaatetuksestaan ja hiuksistaan. Kiinnostavaa. Samantapaisia kauniita kampauksia huomasin illalla oppilaillani: yksi tytöistä on taitava kampaaja, joka ilokseen kokeili taitojaan huonekavereidensa hiuksilla. Joka päivä oli tytöillä toinen toistaan ihastuttavampia kampauksia.














Mutta onnellinen olin myös siksi, että nuoret kiertelivät museoissa mielellään. Ehkäpä joku sai kipinän taiteeseen juuri Roomassa.

Kun kävin kolme viikkoa sitten taidegalleriassa ystäväni kanssa, toteutin pitkäaikaisen haaveeni: ostin oikean taideteoksen omalle seinälleni. Kun käytin siihen saamani lahjarahat, en tyytynyt pieneen vaan nyt on seinälläni suuri työ, josta iloitsen loppuelämäni: siinä on kesän värit, syvyys ja rauha.

Lukemista Roomassa

Enpä palaakaan vielä Himmelblauhun, vaikka niin edellisessä tekstissäni arvelin. Ei ole vielä sen aika.

Sen sijaan on aika valmistautua Roomaan. Leirikoulumatka alkaa aamuaikaisin sunnuntaina. Iltasella kiertelemme jo Colosseumia. Tiistaiksi on varattu ryhmävierailu Vatikaaniin. On tiedossa paljon kävelyä toivon mukaan keväisen kepeässä säässä.

Huomiseksi olen säästänyt yhden tärkeimmistä matkavalmisteluista: matkakirjojen hankkimisen. Olen yrittänyt miettiä, mikä olisi se uusi suomalainen romaani, joka olisi uusi myös romaaniudeltaan. Enpä ole vielä saanut mieleeni. Onneksi voin ostaa Sirpa Kähkösen romaanisarjan kolmannen osan, sillä sen parissa joka tapauksessa viihdyn. Yksi kirja ei minulle kuitenkaan viikoksi riitä, vaikka ohjelma onkin tiukka.

Onnellinen vapaapäivä

Julkisen päiväkirjan pitäjä toivoo, että päivissä olisi sisältöä - ainakin silloin tällöin - jotta olisi kirjoitettavaa. Kukapa jaksaa lukea jatkuvaa aamukahvin juomista, lehden lukua, kävelylenkkejä, työstä puhumattakaan. Enkä nyt tarkoita lainkaan niitä kirjoittajia, joilla on aina jotakin syvällistä kirjoitettavaa. Heidän teksteillään onkin aivan toiset tavoitteet.

Perjantaina oli kouluton päivä. Olin aikaa sitten päättänyt, että en tee silloin työtä, vaikka monenmoista tekemistä olisi ollut koko päiväksi. Olin ansainnut päivän itselleni. Päiväni olikin mitä mainioin, päiväkirjan pitäjän ihannepäivä.

En kyllä välttynyt täysin työasioilta, mutta ne hoidin aamuaikaisin, sähköpostia lähettelin. Keitin toiset kahvit ja rauhassa luin aamun lehdet pojan lähdettyä kouluun. Kymmenen maissa suuntasin kaupungille. Istuin kahvilassa ja odottelin ystävääni kampaajalta. Olimme sopineet menevämme taidegalleriaan.

Selailin sisustuslehteä. Kahvila näytti olettavan asiakkaidensa olevan kiinnostuneita sisustamisesta, sen verran runsaasti sen alan lehtiä oli tarjolla, iltapäivälehtien lisäksi. Sen paremmin sisustus- kuin juorulehtikään ei saanut minua innostumaan lukemisesta, mutta kyllä niiden seurassa odottaminen sujui. Kahvi oli hyvää, muffinsi liian iso ja makea - puoletkin olisi riittänyt, mutta en oikein vieläkään osaa jättää mitään lautaselle.

Ystäväni tuli, joi kahvinsa, ja sateen tihkussa kipaisimme sisäpihan yli kosken partaalla olevaan galleriaan. Gallerian ikkunat antavat suoraan koskeen. Koski ja vastapäinen tiilivalli tekevät näkymästä ainutlaatuisen, graafisen. Paksut, kiiltävät jääputoukset peittivät paikoin tiilipintaa. Taideteos.

Olimme ainoat kävijät ja saimme parasta mahdollista palvelua. Galleriavierailuun palaan uudelleen ensi viikolla, sen verran merkityksellinen käynti se meille oli. Poikkesimme katsomassa myös vedostajia työssään grafiikanpajassa.

Gallerian jälkeen olikin jo aika lounastaa. Menimme siihen ravintolaan, jossa olemme käyneet silloin tällöin jo liki 20 vuotta ja josta aina saa hyvää ruokaa. Niin sai nytkin. Söin mainiota kurkkukeittoa ja loimutettua siikaa. Jälkiruoalle ei ollut tilaa, ei muulle kuin kupilliselle kahvia. Istuimme yli kaksi tuntia ja juttelimme. Aina meillä on puhumista. Kirjoista ja maailmasta.

Enempää en voi itselleni varaamaltani päivältä toivoa: uusia elämyksiä, hyvää seuraa, innostavia keskusteluja.

Lounaan aikana sääkin oli kirkastunut. Kotona tutkiskelin, mitä pihalla tapahtuu, kun kevät etenee näin vauhdikkaasti. Tulppaanit ovat työntäneet vartensa mullasta, samoin ruohosipuli. Unikko ja malva ovat kasvattaneet ensi lehtensä. Mikä suru tuleekaan, kun ne kuitenkin paleltuvat ennen pysyvää kevättä. Tiaisten titityy täytti ilman, pesääkö jo tekevät. Käänsin kasvot aurinkoon, suljin silmäni ja nautin kirkkaudesta ja lämmöstä suojaisella pihallani.

Illalla katsoin Kuningattaren jalokiven - se loppuu ihan pian, oivoi - kävin saunassa, lueskelin ja menin aikaisin nukkumaan.

Onnellinen päivä.

Työtä

Ylioppilaskirjoitukset alkoivat perjantaina. Oli tekstitaidon koe, ja nyt aika meneekin siihen, että luen abieni vastauksia. Opettajan työ on urakkaa, työaika on hyvin vaihteleva, vapaa-aikaa on joskus enemmän, toisinaan hyvin vähän. Mutta työtä on aina paljon. Nyt elän juuri niitä aikoja, kun vapaa-ajasta ei oikeastaan voi puhua. Käytän mieluummin sanaa kouluton päivä: olen siis kotona, mutta teen työtä. Meitä, joiden työaika ei ole 8 - 16, on nykyään entistä enemmän.

Näinä aikoina en ehdi kirjoitella blogiinikaan, en siis mitään ajateltua enkä pidempää.

Kevään valoa!

Vietävät veljekset

Kävin katsomassa Tampereen Työväen Teatterissa Seitsemän veljestä. Mikko Roihan ohjaama esitys piti otteessaan. Paljon, eniten, oli tuttua Kiveä; jotain oli kuitenkin myös muuttunut: muutettu, lisätty ja ennen kaikkea jätetty pois.

Näyttämöllä on keskityttävä veljesten elämän tapahtumiin. Kiven romaanin luonto, kahdeksas päähenkilö, jää näyttämöllä vain viitteelliseksi. Lienee perusteltua jättää pois myös veljesten ystävät: Taula-Matti ja hänen kertomansa tarinat sekä Tammiston Kyösti. Kyllä tuttuja henkilöitä ja tapahtumia silti riitti tekemään veljeksistä juuri Kiven poikia.

Joitakin vuosia sitten näin Teatterikesässä Kari Heiskasen ohjauksen Lahden kaupunginteatteriin. Se on jäänyt vahvasti mieleen. Siinä näyttämöä hallitsi puu monella tavalla. Näyttämö oli kokonaan peitetty lastuilla. Lavastus oli kuitenkin varsin pelkistetty. Esityksestä on jäänyt mieleen monet vauhdikkaat kohtaukset, esimerkiksi poikien ankarat ajat vaikuttavan korkealla Hiidenkivellä.

Heiskasen ohjaus oli hyvin uskollinen alkutekstille, mutta korosti sen komediallisuutta. Kiinnostavasti siihen oli lisätty myös pieniä yksityiskohtia, jotka sitoivat sitä nykyhetkeen. Muistan erityisesti jotkin muoviesineet ja Fiskarsin kirveet, jotka alleviivasivat toista aikaa kuin Kiven.

Monin tavoin vahvemmin oli Mikko Roiha siirtänyt veljekset nykyaikaan. Se alkoi jo isojen veljesten tullessa ensi kertaa näyttämölle: heidän vaatetuksensa oli tätä aikaa, nuorten nykymiesten pukeutumiskoodi oli selvä viesti katsojalle. Näkemys oli uskottava ja perusteltu. Veljekset ovat ajattomia vanhempien puuttumisen tuomassa toimettomuudessaan, ahdistuksessaan ja surussaan. He eivät osaa elää muiden ihmisten ja sosiaalisen yhteisön vaatimalla tavalla, mutta keskenään he ovat tiivis joukko, suorastaan yksi sielu.

Roihan veljekset ovat kaikkea muuta kuin komediallisia. Vain harvoin esitys naurattaa, vaikka vauhdikkaita kohtauksia ei Työväenteatterin lavalta puutukaan. Sen sijaan se hymyilyttää ja herättää vahvaa myötätuntoa. Veljekset ovat vietävissä, he tuntuvat joutuvan kohtuuttomiin tilanteisiin täysin harkitsemattomasti ja muiden yllyttämänä. He ovat tunteidensa vallassa, niiden vietävänä niin hyvässä kuin pahassa.

Roihan ohjauksen vahva aggressiivisuus on uutta veljeksissä. Näyttämöllä tapetaan karhu, sen verta juodaan ja sen veren tahrimina otetaan vastaan Hämeenlinnan-matkalla pahoin mokailleet Eero ja Simeoni. Vastaanotto on kuin kirjassa: Juhani tuntee velvollisuutensa ojentaa ja kurittaa veljeään Eeroa. Mutta näyttämöllä kurituksen raaka voima on aivan toinen kuin kirjan lauseita lukiessa ajattelee:

"Sentähden katsoivat he oikeaksi rangaista häntä ja viipymättä. Iski nyt Tuomas häntä kaulukseensa, asetti hänen, keveästi kuin vauvan, ruomana alas tantereelle, mutta noukkasi Juhani tunkiolta karsitun havun-oksan, jolla sivalteli muutaman kerran Eeroa reiteen, löi tuimalla kädellä, ja pahasti marisi poika heidän allansa. Koska tämä oli tehty, viskasi Juhani vihaisesti ruoskan kourastansa lausuen: 'Suokoon Jumala, että kuritin sinua viimeisen kerran, ja saattakoon tämä saunoitus sinulle sydämen!'"

Näyttämön Juhani on ei ole vain ankara veli vaan aggressiivinen mies, jota aggression tunne vie, vaikka veljeään kurittaakin. Ylettömän voimakas on myös Tuomaan aggressiivisuus, kun hän on kuristaa hengiltä miehen tappelussa. Nämä vihan ja vimman kohtaukset ovat hyvin merkittäviä tulkintoja siitä, mitä on olla yhteisöstään syrjäytetty mies - olipa aika mikä tahansa.

Tätä syrjäytymisen teemaa vahvistaa Roihan ohjauksessa musiikki. Veljekset ovat muusikoita, ja he soittavat kitaroitaan kovaa ja laulavat räkäisesti. Vain Oravan laulun laulaa Timo niin kauniisti kuin aina ennenkin on laulanut.

Roiha ei jätä veljeksiään seesteiseen elämään Impivaaran kymmenen metsäläisvuoden jälkeen, vaan näyttää, ettei ihminen voi muuttua kerralla, vaikka tahtoa olisikin. Hän vaihtaa asentoa siinä tulkinnassa, että veljeksistä tuli yhteiskuntansa kunnioittamia miehiä. Heistä tuli niitäkin, mutta heissä oli edelleen läpi elämänsä myös se nuori aggressiivinen, liikaa viinaa juova, öykkäröivä mies, joka oli joutunut sekä kotikuntansa vieromaksi että pelkäämäksi.

Roihan tulkintaan voi uskoa.