On helmikuu. On Valon päivä.
Kevät tuntuu jo tuulen tuoksussa, näkyy hangen kimalluksessa, kuuluu tiaisen säkeessä.
Uusi päivä on edellistä pidempi, valoisampi.
Pian pilkistävät ensimmäiset arat vihreät seinänvierustan pälvestä.
Pidän näistä päivistä, viikoista, joissa kuljetaan kohti kevättä ja kesää, ensin varovaisin askelin, sitten pitkin loikin, mutta välillä taas hyvin hyvin hitaasti, jopa taakse vetäytyen.
Iloa ja valoa päiviinne, lukijat!
2 kommenttia:
Kiitos, Hilma, iloa ja valoa sinunkin päiviisi! Itsekin huomasin Valon päivän kalenteristani, ja aina se sykähdyttää, erikoisesti opettajan mieltä. Ollaan jo tässä asti, ja kohta on hiihtoloma.
Kuvasi on hieno, raikas kuin mikä, valoineen ja talvisine varjoineen.
Kiitos, Iines! Kommenttisi ilahduttaa ja arvostan sitä paljon.
Minun työmatkani on 35 kilometriä siivu, ja osa siitä kulkee varsin kauniiden metsä-, pelto- ja järvimaisemien ohi. Näissä maisemissa ajaessani huomaan erityisesti vuodenaikojen muutokset, valon määrän. Joka talvi se on niin ihmeellistä: kun käännymme helmikuulle, tulee valo. Olen helmikuussa syntynyt, joten johtuisiko tämä helmikuurakkaus siitä.
Ennen hiihtolomaa on saatava nuo työpöydällä olevat preliminäärit korjattua, sitten tekstitaidon ylkkärit ja vielä muutkin juuri päättyvän kurssin kokeet ja esseet. Mutta kyllä vain ne valmistuvat, ajallaan vaikka välillä yötä myöten.
Lähetä kommentti