Esteettisiä elämyksiä

Tampereen kaupunki on kylvänyt lenkkipolkuni varrelle mitä kauneimman kukkakeon: hunajakukkia ja unikoita.


Aloin sunnuntaipäiväni radion äärellä ja suosittelen muillekin YLE Radio 1:n kulttuuri- ja musiikkiohjelmia. Aamuisen kirjallisuusohjelman jälkeen lähdin lenkille, ja kun aamun valo oli lempeä ja taivas kaunis, kuvasin pitkään.


En tiedä, onko tällaisen kukkakedon perustaminen kallista tai suuri vaiva, mutta olen varma, että se on hintansa arvoinen. Lenkkipolku kulkee kerrostalojen ohi, ja kukkameri näkyy niiden ikkunoihin ja parvekkeille. Onnelliset asukkaat saavat ihailla sitä joka päivä. Ja me lenkkeilijät ohi kulkiessamme.


Kiitos siis Tampereen kaupungin puisto-osastolle (lienee oikea osoite) esteettisestä elämyksestä!

j.k. 27.7. Jopas olenkin ollut aatoksissani kirjoittaessani tätä tekstiä: olen taivuttanut keto-sanan omalla lapsuuden murteellani, enkä ole missään vaiheessa tullut sitä huomanneeksi. Kirjakielessä tietenkin keto:kedon.

Kukkapelto (kedoksi tuo on kenties liian laitettu, tyylitelty) on muuttanut ilmettään näinä parina viikkona. Kun tänään kuljin siitä ohi, sen valtaväri oli unikoiden punainen, hunajakukan lilaa oli siellä täällä ja saunakukan valkoiset kukinnot olivat saaneet lisää tilaa. Kamera ei sattunut mukaan tällä kertaa.

Taas alkaa reilun viikon netitön jakso.

Syksyllä yritän palata vanhaan rytmiini: kirjoitus kerran viikossa, suurin piirtein.

Heleitä heinäkuun päiviä ja suloisia elokuun öitä, lukijani.

Juhannusta kohti!

Valmista tuli. Viikko siinä meni, ja isompi homma oli kuin ajattelinkaan. Muutama puulaatta täytyy vielä ostaa, loppuivat kesken kaupasta. Onneksi on ollut sateita, niin että kylvökset ja istutukset ovat saaneet veden taivaalta. Olisi aika homma kastella niitä, ja juomaveden tuhlaustakin.


Muutama kuvaharjoitelma tältä aamulta, kun viimein oli kesävaloa.

Oikein iloista ja kesänlempeää juhannusta jokaiselle!


Olen netin ulottumattomissa heinäkuun alkupuolelle asti, joten kirjoittamisessakin on sen mittainen tauko. (Ellen sitten intoudu kirjaston koneelta kirjoittelemaan.)

Fyysisen työn ihanuudesta

Eipä ole ollut tapanani pyhittää lepopäivää, vaikka toisaalta pidänkin siitä ajatuksesta, että on oltava katkoja työntekoon ja muuhun arkiseen aherrukseen. Siihen sunnuntait ovat oikein omiaan. En viihdy kauppakeskuksissa, niin että mulle on aivan sama, ovatko kaupat sunnuntaisin auki vai eivät.

Mutta sunnuntaiaamuisin, kun lehdet on luettu ja kahdet kahvit juotu, on oikein hyvä ajankohta saada jotakin hyödyllistä aikaan. Tänä aamuna se hyödyllinen oli auton sisätilojen siivous. Kyllä olikin kertynyt hiekkaa! Mikä johtuu siitä, että meneillään on isompi projekti: terassin laajennus. Eräskin asennushiekkasäkki on autolla kuljetettu rautakaupasta pihalle.

Kun talvet on omistettu ennen kaikkea henkisille uurastuksille, on kesällä erityisen mukavaa saada aikaan käsillään ja huomata nopeasti työnsä tulokset. Pidän fyysisen työn tuomasta väsymyksestä, pidän siitä, että lihaksissa tuntuu se, mitä on tehnyt. Tällä iällä on hyvä huomata myös se, että edelleen on voimissaan ja pystyy moneen. Talvella olen ajoittain huolissani kunnostani, laiska kun olen välillä lähtemään lenkille. Kirjaan tartun mieluummin, kun joutoaikaa liikenee.

Terassin teko ei tokikaan ole vain yhden naisen urakka, vaan siinä on tarvittu kumpaakin poikaani. Rivakasti olemme poikien kanssa hommia paiskineet. Se on ollut mukavaa.

Pihatöitä riittää edelleen. Kukkapenkki on laajennettava. Pihan takaosasta päätin kokeilla tehdä kukkakeon, saapa nähdä onnistuuko se. Se onkin hidas projekti. Nyt on valmiina pohja, jossa on terassin kuopasta kaivettu maa-aines. Siihen sekoitan muutaman pussin multaa. Peruskasviksi kylvän apilaa ja loppukesästä kerään ketokasvien siemeniä. Päivänkakkaraa, puna-ailakkia, kellokukkia, siankärsämöä. Siemenet vain maahan talvea odottamaan, ja keväällä nähdään, nouseeko mitään.

En kuitenkaan näinäkään päivinä ole lukemista unohtanut. Suosittelen jokaiselle Marja-Liisa Vartion romaaneja ja runoja, Raija Siekkisen novelleja ja pienoisromaaneja, Carol Shieldsin novelleja ja romaaneja. Ja miesten kirjoja myös. Nyt vain on niin, että taaskin lukulistallani näyttää olevan enimmäkseen naisia.

Juhlat ja kesä

Toukokuu on ohi. Ohi ovat myös juhlat.

Kuva on tamperelaisen lukion lakkiaisjuhlista viime lauantailta. Istuin salissa ja katselin onnellisia nuoria, jotka saivat valkoisen lakkinsa kolmen vuoden aherruksen jälkeen. Ohjelmassa oli kaunista musiikkia ja perinteisiä puheita. Ja tietenkin lakkiaisjuhlallisuudet Gaudeamus igitureineen.

Vaikka olen joka kevät lakkiaisjuhlissa, olivat nämä juhlat kuitenkin erilaiset. En ollut omassa koulussani, vaan poikani koulussa. Poikani oli yksi heistä, jotka tuossa juhlassa lakitettiin.

Äidin ylpeydellä ei ollut rajoja, kun rehtori sanoi hänen nimensä ja ilmoitti hänen saavan stipendinkin, muusikon stipendin. Hän olikin mukana esiintymässä jokaisessa koulunsa juhlassa. Niistä ja muistakin ansioista se hänelle annettiin, kertoi musiikinopettaja myöhemmin koulun pihalla.

On mukavaa järjestää juhlia. Olen järjestänyt tänä keväänä kahdet: oman kouluni rehtorin vapaamuotoiset eläkejuhlat ja poikani lakkiaiset. Iloisia juhlia vietimme.

On onnellista huomata, että vieraat viihtyvät, että kaikilla on mukavaa. Kun vieraat juttelevat keskenään vapautuneesti ja iloisesti, vaikkeivat ole aiemmin toisiaan tavanneetkaan, tuntee onnistuneensa emäntänä. Sellaiselta minusta tuntui lauantaina. Iltapäivän tunnit vierähtivät siivillä.

Nyt on kesä. Aika on rajaton. Nyt ehdin taas uloskin kuvaamaan.

Metsän värejä, ja veden

Olin vapun aikaan mökillä Luopioisten metsissä. Metsän syvällä, järven lahdelman rannalla, hiljaisuudessa, jonka rikkoivat vain lintujen huudot ja laulut, ahkeran puunpienijän moottorisahan hurahdukset.

Elämän mieli on näissä tällaisissa päivissä: luonto ravitsee kaikkia aisteja, nostaa sisimmästä pintaan muistoja ja tunteita. Kun siihen liittyy hyvät keskustelut, niiden tuoma ajattelun ravitseminen, ei oikeastaan osaa enempää kaivata elämältään.





Onko se lomaa? Eikö se juuri ole elämää. Mistä se on lomaa? Siitäkö on kyse, että työ määrittää elämän niin vahvasti, että ne hetket, kun voi olla täysin irti työstä, ovat jotenkin ainutlaatuisia ja harvinaisia. Eihän niin tarvitsisi olla. Hyvä elämä on sitä kaikkea, mikä nyt on pilkottu työksi ja lomaksi.

Elämää pihassa

Sammal on tavattoman kaunista. Se kasvaa talon päädyssä, polun laidalla. En ymmärrä niitä, jotka repivät sammalen ja peittävät maan laatoilla. Mutta jokainen pitää kauniina sitä minkä kauniiksi näkee.

Krookukset avasivat vihdoin nuppunsa. Auringossa on voimaa.

Ruohosipulia voi jo syödä.

Raparperi on hyvällä alulla ja kuukauden päästä on piirakan aika.

Surua

En ota kantaa siihen, onko oikein vai väärin, tanssiiko Pirkko Mannola. Sen voi tietää vain hän itse, vain hän voi tuntea oman tapansa surra ja tahtonsa tanssia. Siitä tunnutaan nyt tahdottavan keskustella iltapäivälehtien keskustelupalstoilla. Keskustelun tason voi jokainen arvata tai käydä lukemassa.

Mutta siltä tuntuu, ettei tämä meidän aikamme anna surulle tilaa, ei sen vaatimaa aikaa, ei lupaa antautua surun valtaan, jos niin tahtoo. Ihmisen on oltava reipas ja urhea, on jaksettava, vaikka maa vetäisi surevaakin. Suru vaatii pitkän ajan, silloin kun hyvin läheinen on kuollut, se vaatii hiljaisia aikoja, oman itsen ympärillä pyörimistä. Niiden aika tulee varmasti, jos niille ei heti läheisen kuoleman jälkeen ole tilaa.

Me unohdamme hyvin nopeasti sen, että jollakulla on suruaika. Helposti lohdutamme läheisensä vastiKään menettänyttä surevaa sanoen: "Elämä jatkuu!" Niin jatkuukin, mutta ei se jatku samanlaisena kuin ennen menetystä. Se muutos on otettava vastaan, menetys on hyväksyttävä. Koska elämä jatkuu ympärillä eivätkä muut sure surevan kanssa, vain harva suruaan näyttää tai siitä puhuu. Se on vaiettu aihe, tabu melkein. Jokaisen on pärjättävä melkein heti sillä vauhdilla ja tahdilla kuin aina ennenkin. Suru kun ei ole sairaus, eikä sitä pidä sairautena ottaa, ei lääkitä pois.

Siinä entisaikainen mustiin pukeutuminen oli paljon armeliaampi. Ihmisellä oli lupa surra näkyvästikin, hän sai olla surullinen, itkeäkin muiden nähden. Emme me tietenkään ketään kiellä, mutta vaivautunut hiljaisuus sen helposti ympäröi. Vaikka me luulemme olevamme vapaamielisiä ja avoimia, on elämänalueita, joissa emme osaa toimia enää lainkaan luontevasti, ihmisyyttä kunnioittaen.

Kun äitini kuoli, olin ensimmäisen viikon kuin mikään ei olisi koskettanut minua. Vain unissani olin hyvin tuskainen. Päivisin piti jaksaa järjestää asioita. Sen tunteen varmasti jakavat kanssani kaikki ne, jotka ovat läheisensä hautajaisia, pankkiasioita, henkilökohtaisten esineiden ja vaatteiden poistamista järjestelleet.

Suru iski täydellä voimallaan, kun olin päässyt hautajaismatkalta kotiin. Kävin töissä, opetin - en usko, että oppilaat minusta juuri mitään erikoista huomasivat, eiväthän he muutenkaan opettajansa henkilökohtaista elämää mieti, ja hyvä niin. Työkaverit eivät juuri osanottonsa jälkeen suruuni kajonneet, enkä muista itsekään siitä noina alkuviikkoina puhuneeni, myöhemmin kyllä.

Mutta kotona se tuntui. En kaivannut sieltä mihinkään, en oikein edes kauppaan. Lapsen vein harrastuksiinsa, ja vietin odotusajan kirjastossa. Siinä olivat minunkin menemiseni. Muun ajan istuin tai makasin sohvalla kirja kädessä - mutta en lukenut. Katse oli kiinni jossakin, mihin en nähnyt.

Niin kului kokonainen kuukausi. Seuraavana kuuna alkoi valon määrä kasvaa, talven selkä taittua. Niin alkoi surukin päästää hiukan otteestaan. Siitä alan jo muistaa jotakin muutakin kuin sohvalla olemisen. Kävin taidenäyttelyssä. Luin. Kotiin tulevan työn tein, nekin rästiin jääneet.

Mutta kokonaisen vuodenkierron olin surun vallassa. Äiti lähti niin yllättäen, en ollut siihen valmistautunut. Annoin itseni surra, laihduin. Suren välillä vieläkin, ikävöin.

Onneksi kukaan ei vaatinut minulta mitään noina aikoina. Perheen huolsin, työni tein kutakuinkin. Se riitti minulle, onneksi se riitti muillekin. Mutta en osannut suruani myöskään juuri jakaa. Vasta muutaman kuukauden päästä aloin puhua siitä kollegalle, joka myös oli menettänyt äitinsä vastikään. Kahdenkeskistä hiljaista puhetta se oli, ja hiljaa oloakin. Se teki hyvää.

Surupukuun en pukeutunut, se ei tullut mieleenikään. Sen verran näkyvillä opettaja on, että oli helpompi olla se, mikä oli ollut ennenkin. Mutta en pitäisi vääränä sitä, että joku pukeutuisi mustiin opettajanakin. Se olisi hänen valintansa, ja siksi aivan oikea.

Tekstin alkuosan kirjoitin Ikkunaiineksen blogiin kommenttina hänen tekstiinsä. Mutta aihe jäi mietityttämään, joten päätin kirjoittaa siitä omaankin blogiini. Kiitos Iinekselle aiheesta.