Modernia äitiyttä

Minulla on menossa kolmas osa Doris Lessingin Väkivallan lapsista, Myrskyn varjossa. Pidän niistä kovasti, edelleen uudestaan luettuna - ensimmäisestä kerrasta onkin jo 25 vuotta.

Romaanisarja on hyvin vahvaa kerrontaa. Hämmentävintä on uskomattoman taitava romaanin päähenkilön, Martha Questin, sisäisen maailman ja ulkoisen todellisuuden samanaikainen valotus, joka on lukijalle läsnä jokaikisellä sivulla. Marthan elämä kerrotaan äärimmäisen yksityiskohtaisesti: interiöörejä, pukuja, kampauksia, tanssia, ompelemista, lukemista, ruoanlaittoa, rakastelua, kokouksia, lapsenhoitoa. Samanaikaisesti teos on mitä suurimmassa määrin älyllistä, moniin ulottuvuuksiin yltävää, erityisen yhteiskunnallista tekstiä.

Aivan oudolla tavalla teos on ajaton ja paikaton, kun ottaa huomioon, että tapahtumat sijoittuvat 30 -40-luvun eteläiseen Afrikkaan (lukemani kolme ensimmäistä osaa) ja teossarja on kirjoitettu 50 - 60-luvulla. Ja kuitenkin se on juuri aikansa ja yhteiskuntansa oloja terävästi ruotivaa. Miten joku voikin osata kirjoittaa niin!

Puhuimme ystäväni kanssa joulun alla äitiydestä ja siitä, kuinka nykyaikana naiseutta ja äitiyttä rakennetaan. Niin helposti nuoret äidit taipuvat niihin kuviin, joita heille näytetään: on oltava niin paljon konkreettista, tavaroihin ja tiettyihin malleihin kytkeytyvää äitiyttä. Lapsen saaminen tekee naisesta äidin – ja vuorovaikutus lapsen kanssa syntyy nopeasti, kun on sille altis. Se on tärkeintä äitiyteen kasvamisessa.

Marthasta tulee 19-vuotiaana äiti, vaikkei hän olisi aluksi tahtonut. Vauvan synnyttyä hän huolehtii tästä tunnollisesti ajan ohjeiden mukaisesti. Hän syöttää neljän tunnin välein, antaa vauvan leikkiä tunnin leikkikehässä, ompelee tälle vaatteita, ulkoiluttaa. Mutta samalla hän kamppailee äitiyttään vastaan. Hän unohtaa helposti tyttärensä, kun tämä on isoäitinsä hoivissa. Erotessaan hän jättää paitsi miehensä myös tyttärensä. Onko Martha moderni nainen? (Moderni on kyllä Marthan mielestä hyvin vanhanaikainen sana, 20-luvulle kuuluva - Matty käyttää itse sanaa järkevä.) Hänhän pystyy tekemään rohkean valinnan, ottamaan avioeron:

Häntä hämmästytti, että kaikki hänen tuttavapiirinsä naiset olivat yksi toisensa jälkeen salaa tulleet hänen luokseen sanomaan, että ihailivat hänen rohkeuttaan ja toivoivat, että voisivat tehdä samoin. He näkivät sen yksinkertaisesti pakona epätyydyttävästä avioliitosta; sen poliittista puolta ei ollut olemassa. (Hyviin naimisiin, 432.)

Martha on vahva nainen, vaikka sisäinen etsintä on hänen jatkuva olotilansa. Tunteeton hän ei ole, eikä hänen tekemänsä ratkaisu ole hänelle helppo – mutta se on ainoa, jonka hän näkee edessään, jos hän tahtoo tehdä itselleen oikein.

Tavattuaan äitinsä, joka ei millään tavalla tue tytärtään tämän elämänvalinnassa, vaan huutaa viime sanoikseen ”Ja mitä ihmiset sanovat?”, Marthalle kirkastuu, ettei hän tahdo tulla samanlaiseksi katkeraksi, tyttärensä elämää eläväksi äidiksi:

Ja nyt ajatus Carolinesta eroamisesta muuttui todelliseksi. Hän vei lapsen puutarhaan. Caroline leikki leluillaan matolla Marthan puhuessa hänelle. Hänestä tuntui kuin lapsi olisi täydellisesti ymmärtänyt, mitä hän sanoi – enemmänkin, että oli vain yksi henkilö, joka täydellisesti ymmärsi häntä, ja tämä henkilö oli Caroline. Hän tunsi heidän välillään voimakkaan myötätunnon ja ymmärtämyksen siteen. - - Martha piti tarmokkaasta ja elämää sykkivästä pienestä olennosta lujasti kiinni hetken ja kuiskasi puhdasta hellyyttä tuntien: - Tulet olemaan täysin vapaa, Caroline. Päästän sinut vapaaksi. (HN 438.)

Päästäessään Carolinen vapaaksi Martha päästää vapaaksi kuitenkin vain itsensä. Lapseen hän heijastaa omat toiveensa ja tarpeensa, oman sisimpänsä hän näkee lapsensa silmissä. Pieni kolmivuotias tyttö olisi tarvinnut äitiään, ehdoitta. Hänelle ei jäänyt myöskään vaihtoehtoa, hän ei voinut valita. Nuori Martha ei elämän valintojaan tehdessään osannut ymmärtää, että lapsi oli valittu jo aiemmin, eikä häntä voinut enää valita elämästään pois – vaikka hänet jättääkin siihen elämään, josta erkanee. Äitiys on pysyvää.

Lapsesta ja äidistä ja lapsen ja äidin suhteen pysyvyydestä on koskettavimmin viime aikoina kirjoittanut Riina Katajavuori runossaan Beslan, joka on ilmestynyt kokoelmassa Kerttu ja Hannu. Se on kuultavissa ja luettavissa TV1:n Runoraadin sivulla.

Doris Lessingin kuva on Ylen haastattelusta vuodelta 1982. Noihin aikoihin luin Lessingiä ensi kerran; sitä en muista, näinkö haastattelun.

Koneiden valta

Vieläkään ei ole kuulunut mitään tietokoneeni näytöstä, joka on ollut huollossa jo kolme viikkoa. On mielenkiintoista, kuinka takuuhuolto toimii: Asiakas vie koneen siihen liikkeeseen, josta on sen ostanut. Liike kirjaa viat ja lähettää koneen huoltoon. Asiakas ei ole itse missään yhteydessä huoltoliikkeeseen, eikä edes välttämättä tiedä, missä kone on. Myöskään huollosta ei olla yhteydessä asiakkaaseen. Asiakkaalle ei anneta minkäänlaista aikataulua siitä, milloin työn pitäisi olla valmis. Pyöritellään vain peukaloita. Odota vain rauhassa, nämä kestävät, on ainoa vastaus. Ei tunnuta välittävän lainkaan siitä, että kone on monelle välttämätön työväline.

Toisella tavalla suhtaudutaan sentään silloin, kun asiakas itse maksaa korjauksen - ainakin minun kokemukseni mukaan. Kun korjautin läppäriäni, huollosta soitettiin ja tarkistettiin, mistä oli kyse ja mitä tahdoin koneelle tehtävän. Annettiin myös korjaussuunnitelma ja -aikataulu sekä hinta-arvio, jotka myös pitivät. Viikkoa pitempään ei kone ole korjattavana ollut tuossa mukavassa, pienessä tamperelaisessa liikkeessä.

Tätä samaa koneiden valtaa on ollut kestettävä koko syksy töissäkin. Kouluun on remontin tuloksena saatu uudet tietokoneet, dataprojektorit ja dokumenttikamerat. Mutta eivätpä vain ole asennukset vieläkään kunnossa, vaikka on koko syksy käyty remontoitua koulua. Kukaan ei viitsinyt kysyä käyttäjiltä - siis minulta ja muilta opeilta - missä olisi laitteiden paras sijainti. Asentajat asettivat ne sinne, mihin johdot ja kaapelit sattuivat yltämään - mitäpä se heille kuuluu, miten oppitunnit sujuvat.

Minun luokkani dokumenttikamera on sijoitettu niin, että joudun sitä käyttäessäni olemaan nurkassa sivuttain oppilaisiin, siis istumaan selin osaan heistä. Se on niin matalalla pöydällä, että seisaaltaan sitä on hankala käyttää. Eikä sen paikkaa voi vaihtaa ennen kuin on saatu uusi, pitempi johto. Sitä on nyt odotettu jokunen kuukausi. Se ei kai kuulu kiireellisimpien hankintojen listalle, kun mitään siitä ei ole kuulunut. Mutta minun kylki- ja niskalihakseni ovat kyllä alkaneet lähetellä epämiellyttäviä viestejä kummallisten työasentojeni jäljiltä. Ja tekniikasta kun piti olla niin suuri ilo ja hyöty.

On omituista, ettei noin kalliiden laitteiden sijoittelussa kenellekään tullut mieleen ajatella ergonomisia seikkoja. Ammattilaisia olisi varmasti ollut käytettävissä. Sekin olisi auttanut, kun jollekulle olisi tullut mieleen kysyä minulta - ja tulinpa asiasta jo elokuussa puhuneeksikin pomoille, kun jotenkin osasin aavistaa, että näin tulee käymään. Mutta asentajat ovat eri miehiä kuin pomot - eivät he näiltäkään kysyneet.

Lisäys 21.12.: Ystäväni kytki johdot - niitä näissä laitteissa riittää - ja kone toimii taas. Eilen sain näytön huollosta. Kiitos vain, kun jaksoit kontata nurkassa, ystäväin.

Mitä tänään ruoaksi?

Vuosiin en ole syönyt punaista lihaa kuin hyvin, hyvin satunnaisesti. Se ei maistu minulle, ei sovi nivelilleni enkä tunne tarvitsevani sitä ravinnokseni millään perusteilla. Syön aika usein kalaa: Pidän siitä. Se on nopeaa valmistettavaa. Siitä saa monenlaista ruokaa. Lohta en kuitenkaan juuri koskaan osta, en sen paremmin suomalaista kirjolohta kuin norjalaista kassilohtakaan. Molemmat kasvatetaan oloisssa, jotka eivät vastaa vapaan kalan vaateita. Maksan mieluummin enemmän ja ostan ahvenia, kuhaa tai siikaa - ne ovat sentään saaneet uida vapaissa vesissä alkukasvatuksen ja istutuksen jälkeen.

Arkena laitan usein broileria, niin kuin tuhannet muutkin suomalaiset perheenäidit. Olen ollut hyvin tietoinen siitä, ettei broilereiden elämä ole oikeaa elämää niissä tehtaissa, joissa niitä kasvatetaan. Minulla ei ole kuitenkaan vaihtoehtoa, mikäli broileria aion edelleen syödä, sillä luomutuotantoa ei ole.

Sitä en kuitenkaan tiennyt, ettei broilerituotantoa säätele juuri mitkään erityissäädökset. Oikeutta eläimille -sivuilta sain tietää, että broilerit kasvatetaan viidessä viikossa hyvin ahtaissa oloissa, keinovaloissa, miltei ilman luonnollista lepoa, jotta ne olisivat koko ajan nälkäisiä ja kasvaisivat mahdollisimman hyvään lihaan. Yllätys ei ollut se, millaisissa oloissa ne tai siat elävät - silti kuvat järkyttivät.

Niin naiivi olen, etten ollut osannut kuvitella, miten moni eläin kuolee tai vammautuu noissa oloissa - kesken kurjan elämänsä. Satoja tuhansia broilereita kuolee vuosittain pelkästään matkalla teuraaksi! Videot katsottuani olen pähkäillyt, mihin joutuvat kaikki ne raadot, joita maatiloilla päivittäin tulee. Onko tehtaiden perällä krematoriot, vai haudataanko ne siististi tehtaan taakse?

On ollut vaikeaa päättää, mitä voisin tästä lähtien syödä, jos jätän broilerin ostamatta, niin kuin oikealta tuntuisi. Kasvisruoalla elän hyvinkin helposti kesäisin, mutta talvella se ei ole niin helppoa, sillä haluan ostaa mahdollisimman paljon kotimaista lähiruokaa. Mutta jos luomua ja lähiruokaa ei ole kaupasta helposti saatavilla, mikä on silloin vaihtoehto. Ei ole oikein järkevää sekään, että tavallinen ja arkinen ruoka vaatisi minulta monia hankintareissuja ja runsaasti vaivaa. Siihen minusta ei ole.

Vielä en ole osannut asiaa ratkaista. Paitsi etten käynyt tänään kaupassa ollenkaan. Enkä eilenkään. Täytyy leipoa huomenaamulla leipää, se kun on aivan lopussa.

Aihetta juhlaan

Koulussa oli juhlat. Tunnelma oli iloinen, niin kuin aina kun yläkoulun ilmaisutaidon oppilaiden näytelmää saamme katsoa. Joulunäytelmä on ollut koulumme traditio jo toistakymmentä vuotta; tänä vuonna näimme näytelmän jo tänään - 90-vuotiasta Suomea juhlistimme. Näytelmä oli Pikku Pietarin piha, ja mikä piha se olikaan, mitkä ihmiset siellä. Teatterista innostunut teknisen työn opettaja ryhmineen oli saavuttanut taas kerran enemmän kuin me osasimme odottaa: hyvää odotimme, erinomaisen ja loistavan saimme.


Näytelmän ja juhlaruoan jälkeen saivat valkolakkinsa syksyn neljä ylioppilasta - iloinen ja juhlallinen tuokio sekin lakinpainamisineen, Gaudeamuksineen, ruusuineen ja halauksineen. Onnellisia, hymyileviä nuoria, ylpeitä vanhempia ja isovanhempia.

Tavoitteisiin ei päästy kepeästi askeltaen, vaan monen mutkan ja kuopankin kautta. Ne ovat nyt takana, ja uusi tie edessä odottamassa. Suora ei liene sekään, mutta auki se tie on.

Koulu on yhteisö. Sen saimme taas tänään kokea. Vain yhteisestä työstä voivat syntyä ne tulokset, joita olimme todistamassa. Yhteisesti niistä iloitsimme: nauroimme ja itkimme näytelmän henkilöiden mukana, nuorten ylioppilaiden onnea vahvistimme.

Näinä viikkoina on kovasti puhuttu siitä, kuinka varsinkin lukio kasvattaa nykyään vain yksilöllisyyttä korostaen ja yhteisöllisyyden unohtaen. Ainakin meidän koulumme väki on toista mieltä - sen näyttävät teot. Vaikka meidän lukio ei ole voinut koskaan ylpeillä sellaisilla huipputuloksilla, joilla suurten kaupunkien eliittilukiot, voimme olla aidosti onnellisia siitä, että meidän oppilaamme kasvavat nuoriksi aikuisiksi pienessä, hyvähenkisessä yhteisössä, jossa jokainen tuntee toisensa ja jossa tehdään työtä yhdessä. Ja hyviin tuloksiin on meilläkin päästy, loistaviin arvosanoihinkin, mutta ennen kaikkea siihen tärkeään tulokseen, että liki jokainen lukiolainen on saavuttanut tavoitteensa: valkolakin.

Pian odottavat ystäväperheen juhlat - ylioppilasta sielläkin juhlitaan.

Muisto

Joki halkaisee
maiseman kuljettaa mukanaan
maata, oksia, lasinpaloja,
hävinneitä hansikkaita.
Se siirtää, kuvaa, piirtää.

Kaikki virtaa.


gamma.nic.fi/~esa2k/ropi/ropi.htm.

Pojuja ja tyttösiä

Matemaattisten aineiden opettaja piti päivänavauksen. Oikein monipuolisesti hän kertoi koulumme laajoista kansainvälisistä kontakteista, ystävyyskouluista ja projekteista. Voimme olla niistä ylpeitä, ja suuri ansio on koulumme entisten rehtorien sekä muutaman innostuneen opettajan. Joka vuosi on iso joukko oppilaita ollut innokkaita osallistumaan projektimatkoille ja majoittamaan vieraita muista kouluista.

Päivänavauksensa toisessa osassa hän kertoi, kuinka meidän koulusta mennään opiskelemaan teknillisille aloille, luonnontieteellisiin ja lääketieteellisiin tiedekuntiin. Onpa menty Cambridgeen ja Yhdysvaltojen arvostettuihin yliopistoihinkin. Näin hän puhui, passiivissa. Minä kuuntelin ykkösteni kanssa ja olin opona iloinen: he saivat lisää pontta omalle koulutyölleen. Hyvä esimerkki vaikuttaa aina.

Mutta sitten tuli jotakin, mitä en olisi tahtonut kuulla. Seuraavaksi hän sanoi, että edellä mainittujen (joista siis passiivissa puhuttiin) lisäksi on mainittava ehdottomasti tyttönen - ja hän mainitsi etunimen - kemiaa opiskellut.

Niinkö on edelleen, että matemaattisten ja luonnontieteiden normi on miesopiskelija, niin ehdoton normi, ettei sukupuolta tarvitse erikseen mainita. Nainen on etunimi, tyttönen - hän on anomalia.

Kyseinen entinen oppilas on yli kolmikymmenvuotias kemian alan tohtori, tutkijan uraa tekevä erittäin pätevä nainen. Tyttönen hän ei ollut lukiovuosinaankaan: hän oli kypsä, ajatteleva, tarmokas ja määrätietoinen nuori nainen, joka tiesi mitä tahtoi ja toteutti päämääräänsä -näitä ominaisuuksia on totuttu syystä tai toisesta pitämään miehisinä ominaisuuksina. Mutta samalla hänessä oli niitä ominaisuuksia, joita naisissa on totuttu arvostamaan: yhteishengen rakentamista, empatiaa, toisten kuuntelemisen taitoa. Opettaja saattoi luottaa siihen, että hänellä on edessään hyvä elämä.

Kuinka masentavaa olikaan kuunnella aamunavaus loppuun. Sanoin lyhyesti oppilaille, ettei mainittu nainen ole tyttönen, mainitsin hänen tohtoriutensa. Kerroin myös niistä muista tieteenaloista - siis kaikista muista - joille meidän koulusta on lähdetty. On humanisteja, yhteiskuntatieteilijöitä, kauppatieteilijöitä, oikeusoppineita.

Kaiken kaikkiaan lukio antaa hyvän pohjan, tahtoipa mille tahansa akateemiselle alalle. Niin pitää ollakin. Lukion tärkein tehtävä on antaa riittävä yleissivistys ja ne taidot, joilla akateemisissa opinnoissa menestyy. Eikä pidä unohtaa, että lukion jälkeen monet suuntaavat oppilaitoksiin, jotka ovat ammatteihin suoremmin valmistavia, ammattikorkeakoulujen ja ammatiopistojen monille linjoille. Niin tekevät sekä ylioppilasnaiset että -miehet.

Kun sitten välitunnilla lyhyesti mainitsin - puhujan saatua kehuja aamunavauksestaan - tytöttelystä, sain kuulla, ettei hän sillä mitään tarkoittanut. Muutamat muut miehet yhtyivät innokkaasti hänen näkemykseensä: ei sana tyttönen tarkoita mitään pahaa, ei sillä ole mitään vähättelevää merkitystä. Jotkut miehet siis katsovat oikeudekseen määritellä edelleen, mikä on naista vähättelevää ja mikä ei. Meidän naisten omilla kokemuksilla ja tuntemuksilla ei ole heille merkitystä. Kuinka surullista. Tuntuu kuin mikään ei olisi de Beauvoirin ja Lessingin kirjojen jälkeen muuttunut. Kielikin on edelleen niin sukupuolittunut, ettei sitä edes huomata - eikä ainakaan tunnusteta.

j.k. Kuva on peräisin netissä julkaistusta peruskoulun kemian opetussuunnitelmasta. Kiintoisaa olisi pohtia sitäkin, miksi kuvassa on juuri tyttö - ja kana! - ja tuo ilmeisen epäonnistunut kemiallinen koe.

Ne koneet

Viime keväänä ostin uuden tietokoneen, erinomaisen, arvelin. Eilen se lakkasi toimimasta, sitä ei vain huvita käynnistyä. Enpä siis voi blogiinikaan kirjoittaa, näin vieraalta koneelta vain. Ei ole iloista raahata suurta masiinaa huoltoon, mutta muukaan ei auta. (Että meninkin ostamaan sen pöytäkoneen, kun entinen pieni ja näppärä läppärini oli niin helppo kuljettaa laukussaan korjaamoon. Mutta on uudesta koneesta iloa ja hyötyäkin ollut. ) Huoltamoreissulle löytyy aikaa vasta ensi viikolla (samalla kun menen hammaslääkäriin, siinä se menee samalla vaivalla, oletan), niin että siihen saakka - ja ties kuinka pitkään - kestää tämä luova tauko täälläkin, paitsi jos innostun jäämään kouluun kirjoittamaan. Niin teen, jos tulee jotain aivan välttämättöntä sanottavaa.

Lisäys 4. joulukuuta: Eilen sain koneen huollosta. Hurraa, ajattelin, kun tekstiviestin luin. Mutta liikkeessä mieli muuttui. Sain tosiaan vain koneen. Näyttö on jossakin muussa huoltamossa, ja sen tulemisesta ei ole mitään tietoa - näyttö on näes eri merkkiä. Se oli vietävä huoltoon myös, sillä se särisi vaarallisen kuuloisesti ja lakkasi aika ajoin näyttämästä. Minä asiantuntematon epäilin, että vioilla oli tekemistä keskenään. Eilinen myyjä taas katseli minua säälivästi ja mutisi ihmetellen näytön tuomisesta ja sitten minulle kovempaa, ettei hän voi näytöksi muuttua. Eipä voikaan. Ja minä odotan korjatun koneeni kanssa. Iloinen tietenkin pitää olla siitä, että koneen sain näin nopeasti!