Hilman päivät

Uusi, ihana työhuone

2011-09-11T11:22:00.001+03:00

Olen tehnyt opettajan työtä 26 vuotta. Ensimmäisen kerran minulla on oma työhuone.

Ovat aineet, kirjatyöt, ylkkärit tulleet luetuiksi ja arvostelluiksi olo- ja makuuhuoneenkin pöydän ääressä, sohvalla, nojatuolissakin. Tässä asunnossa minulla on alakerrassa iso ruokapöytä, jonka ääressä olen sekä syönyt, juonut kahvini että melkein seitsemän vuotta tehnyt koulutyöt. Pöydän toisessa päässä oli ruoka-, toisessa työpöytä - siirrettävää mallia: kun tarvittiin koko pöytä ruokailuun, nostin kirjoitusalustan ja vihko- ja ainepinot hyllyyn tai tuolille.

Kesällä poikani muutti omaan asuntoon, ja pari viikkoa sitten hän aloitti luokanopettajaopinnot yliopistossa. Minun oloni on onnellinen, haikea ja ylpeä. Hän on matkallaan maailmassa. Minä olen osani tehnyt, mitä nyt kovasti tunnen tarvetta edelleen osallistua hänen elämäänsä. Siirtymävaihe kestää aikansa, sen tiedän vanhemman poikani kotoamuutonajoilta.

Niin minä sain oman työhuoneen, ensimmäisen elämässäni. Tein sen entisestä makuuhuoneestani, joka on vain noin 9 neliometriä. Mutta miten soma työhuone siitä tulikaan. Uutta ostin vähän: Marimekon löytökorista kahdella kympillä Miina Äkkijyrkän lehmät ikkunaan ja kirpparilta kympillä valkoisen pikkutuolin. Vierassohvaan sijoitin enemmän, sillä nukkuja tarvitsee kunnon pedin. Kaikki muu onkin vanhaa, ja mikä ihaninta, suuri osa kirjahyllyistäni mahtui huoneeseen, kun tarkasti suunnittelimme.

Pojan entisestä huoneesta remontoimme makuuhuoneen - ja sinne tulikin enemmän uutta, tapeteista alkaen. Mutta paljon on vanhaa sielläkin. En tahdo, että kotini on huonekaluliikkeen esittelytila. Viihdyn vanhojen tavaroiden kanssa, kunhan niillä on hyvät paikat ja ne ovat siistejä.

Valo vei kuvasta ikkunanäkymän. Siksi tämä toinenkin kuva:

Töitä tehdessäni voin katsella Kalevanharjulle, ja pilkottaapa kattojen välissä pieni sininen Iidesjärven väreilykin. Vuodenajat ovat läsnä tässä huoneessa.

Ystäväni sanoin: tässä huoneessa on hyvä tehdä työtä. Sitä nimittäin kotona riittää tehtäväksi.

j.k. uusi työtuoli on kylläkin hankinnassa, kunhan . . .

Runon ja suven päivänä

2011-07-06T15:52:00.001+03:00

Aamulla nostimme lipun salkoon, ja minä yritin muistaa Nocturnen sanat. Kovin on melankolinen tuo Leinon runo.

Kukkapenkkien kitkeminen jatkuu, jatkuu... Tietääköhän joku, miten vuohenputken voisi poistaa. Tiedän: se on hyvää salaattiainesta, mutta ei sen tarvitse koko kukkapenkkiä valloittaa. En ole yhtään innostunut jänönapilastakaan, niin söpö kuin sen kukka onkin.

Onnellista on kuitenkin se, että penkistä toiseen siirtämäni taimet näyttävät juurtuneen. Ensi keväthän lopullisen tuloksen vasta näyttää, mutta iloinen voin olla nytkin.

Nyt ovat oikean käden sormet sen verran kipeät - nivelrikko vaivaa taas - että on pakko hellittää.

Kahvin aika. Kuvissa on aamupäivän kahvihetki. Kirvat ja muurahaisetkin olivat välipalalla. Ja mustarastas lauloi pihassa, ja laulurastas vastasi metsästä.

Onnellista runon ja suven päivää, lukijani!

Autiolla saarella, kaupungissa

2011-06-08T14:04:00.003+03:00

Maanantai-iltana suuntasimme ensimmäisen kerran Kallavedelle. Matka taittui Saaristokaupungin sillan alta kohti lähisaarta, Hietasaloa.

Järvi oli tyyni, rannat tuulettomat, mutta veneesssä kävi silti mukava vire.

Kuopio on Puijo - se näkyy kaikkialle.

Vanhat männyt ovat reheviä, vaikka juuret eivät aina multaa tavoita.

Vene ja alkuillan aurinko. Eikä muita veneitä ollutkaan. Me olimme tosiaan autiolla saarella, vaikka rannalla näkyivät päivän kävijöiden jäljet. Rantavesi oli mäntyjen ja kivi levän värjäämä. Luonnon estetiikkaa.

Pihlajankukkia, raparperin lehtiä ja toipilas

2011-06-01T10:43:00.001+03:00

Kuopio toukokuussa

2011-05-25T08:10:00.001+03:00

Puijon torni näkyy kaikkialle, vuorelta vuorelle.

Alkukesän heleät värit. Lenkkipolun näkymät ovat huikaisevat.

Ja vettä on joka puolella, Kallavettä.

Valoa kohti!

2011-02-03T07:23:00.001+02:00

On helmikuu. On Valon päivä.
Kevät tuntuu jo tuulen tuoksussa, näkyy hangen kimalluksessa, kuuluu tiaisen säkeessä.
Uusi päivä on edellistä pidempi, valoisampi.
Pian pilkistävät ensimmäiset arat vihreät seinänvierustan pälvestä.

Pidän näistä päivistä, viikoista, joissa kuljetaan kohti kevättä ja kesää, ensin varovaisin askelin, sitten pitkin loikin, mutta välillä taas hyvin hyvin hitaasti, jopa taakse vetäytyen.

Iloa ja valoa päiviinne, lukijat!

Auringonpimennys

2011-01-04T11:01:00.006+02:00

Juuri nyt maisema on hämärä, valoton. Aurinko on kadonnut.

Viisitoista minuuttia sitten (10.40) aurinko oli peittynyt melkein kokonaan kuun varjoon. Aivan kuin sen kunniaksi pilvet hajaantuivat hetkeksi taivaan rannasta ja auringonsirppi näkyi puiden latvoissa. Matalalla on keskitalven aurinko.

Pian sen peittivät pilvet, enkä monta kuvaa siitä saanut. Vain nämä kaksi onnistuivat edes jotenkuten - eihän aurinkoa voi katsoa, on vain kuvattava siihen suuntaan, jossa se on. (Minulla ei ollut silmäsuojaa.)

Mutta komeita, ihmeellisiä ovat taivaan tapahtumat. Sen nämä kaksikin kuvaa näyttävät.

Lisäys illalla: Mainio video Areenassa Pohjanmaalla näkyneestä auringosta.

Valoa Kajaanin taivaalla

2011-01-03T11:51:00.003+02:00

Olin taas viikon päivät Kajaanissa, lapsuuteni ja nuoruuteni kaupungissa. Pakkanen paukkui melkein koko ajan -20 asteen kylmemmällä puolella. Pienen koirani tassut palelivat jo kymmenen minuutin lenkillä.

Parina päivänä aurinko häikäisi valollaan pihapiirin kuusten latvoja - itse valopallo jäi metsän reunan taakse, niin matalalta se joulukuun lopulla Kainuussa paistaa.

Talvi toi valoa Kajaaniin muutenkin. UPM:n tyhjentyneisiin tehdashalleihin on tulossa valtavat tietokoneet. Työtä ne eivät sentään tuo sadoille vaan aluksi vain kymmenille kainuulaisille, mutta uskoa tulevaan ne kyllä vahvistavat. Renforsin Rannan, entisen tehdasalueen, kehitykselle uudella laitoksella on varmasti iso merkitys.

Jotakin surullista on siinä, että kyse on valtion hankkeesta, Tieteen tietotekniikan keskuksesta, joka on korkeakoulujen palvelinkeskus. Juuri tiedettä pitäisi Kainuussa tukea nyt, kun mikään voima ei tunnu voivan kääntää Oulun yliopiston päätä lopettaa Kajaanin opettajankoulutuslaitos.

Koneet tuntuvat korvaavan ihmiset, tekniikka humanismin. Parempi kuitenkin, että edes palvelin palvelee tiedettä, kun tutkijat ja opiskelijat eivät sitä voi tehdä.

Taitaa olla kuvaavaa tälle ajalle. Oulun yliopisto on saanut tukea päätökselleen kokoomuslaiselta opetusministeriltä Henna Virkkuselta, vaikka tämä aikanaan vakuutti päätöksen olevan yliopiston oma ja itsenäisesti tehty. Kovin kaksinaamaista peliä tunnutaan pelattavan niin ministeriössä kuin yliopiston hallinnnossakin.

Tunnelmallista joulua jokaiselle!

2010-12-23T08:59:00.001+02:00

Joulukuun hämärässä

2010-12-04T09:11:00.001+02:00

Jouluun on kolme viikkoa. Mukavia viikkoja ovat joka vuosi nämä vuoden hämärimmät ajat. Kun olen saanut II jakson työt pöydältäni - se tapahtuu joka vuosi itsenäisyyspäivän iltana, Linnan juhlia samalla katsoen - voin alkaa asettua jouluun. Hitaasti, kiireettä, vähitellen ja vähäisesti.

Tänä vuonna olen jäädyttänyt lyhtyjä, ja onnekseni pakkasia on riittänyt, niin että ovat oikein kirkkaan jäisiä edelleen. Öljykynttilät ovat niissä parhaat: palavat varmasti ja kauan.

Rauhallisia hämärän viikkoja teille kaikille!

Poikakirja, Nenäpäivä ja Keltaiset tyypit

2010-11-11T22:02:00.004+02:00

Finlandia-ehdokkaat on taas julkaistu. Lista näkyy yllä.

Nenäpäivä, katoamispiste.

Kärpäsenkesyttäjä.

Totta.

27. Eli kuolema tekee taitelijan; karkkipäivä.

En ole lukenut ainoatakaan.

Olisin odottanut Olli Jalosen Poikakirjan olevan mukana. Pidin siitä, sen rehellisyydestä ja vilpittömyydestä, sen hellyydestä kaikkia henkilöitään kohtaan, myös ankaraa ja väkivaltaista opettajaa. Pidin Poikakirjan pojasta, Ollista, joka tahtoi oppia ja joka oppikin paljon, jopa liikaa niin pieneksi pojaksi. Pidin Poikakirjan kerronnasta, lapsen äänestä, ehyistä ja kauniista lauseista.

Kävin iltapäivällä kirjakaupassa. Ostin kaksi kirjaa: Mikko Rimmisen Nenäpäivän ja Eeva Rohaksen Keltaiset tyypit.

Rimmisen ostin siksi, että on aloitettava Finlandia-ehdokkaiden lukeminen jostakin, ja ajattelin, että Nenäpäivä voisi olla hauska ja kenties se voisi olla jopa voittaja.

Keltaiset tyypit ostin siksi, että annoin yhdelle abiryhmälle tehtäväksi valita yhden esikoiskirjan ja kirjoittaa siitä arvostelun. Ryhmä valitsi Keltaiset tyypit. Joku on sen jo lukenut ja kirjoittanut arvostelunkin. Minun on luettava se pikimmiten.

Taidankin lopettaa nyt ja mennä peiton alle Keltaisten tyyppien kanssa.

Hilman päivät

2010-11-07T19:55:00.002+02:00

Matti Kassilan ohjaama farssi Hilman päivä t tulee tänään Teemalta. Kannattaa katsoa. Muistaakseni se on oikeinkin hauska.

Maistuvaa kekriä!

2010-11-06T10:55:00.007+02:00

Eilen hain Postitorvenkadulta (miten hauska nimi varsin karulle tielle) tilaamani luomulaatikon: kahdeksi viikoksi on taas perusjuurekset ja vihannekset hankittuna. Päivälliseksi teen munakoisorullia ja uunijuureksia.

Tänään vietän kekriä ja muistelen lähes 11 vuotta sitten kuollutta äitiäni. Hän oli taitava ruoanlaittaja, ja mikä moderneinta: hän ja isä kasvattivat ison osan meidän kuusihenkisen perheen ruokatarpeista itse. Isossa kellarissa oli peruna-, porkkana- ja lanttulaarit, punajuuria ja kaalejakin varastoitiin talveksi. Hyllyt täyttyivät mehuista ja hilloista. Ja kun pakastin joskus 70-luvun alkuvuosina hankittiin, äiti innostui syksyllä ostamaan puolikkaan possunruhoa kinkkuineen kaikkineen muiden pakasteiden lisäksi.Vaikka marjoja pakastettiin, eivät kellarin hyllytkään tyhjentyneet: viinimarjt ja puolukat mehustettiin edelleen, ja puolukoita säilöttiin vedessä ja survottuna ikiaikaiseen tapaan.

En oikein pidä amerikkalaisesta halloweenista, vaikka sen juuret kyllä ovat aivan samanlaisessa sadonkorjuuperinteessä kuin suomalainen kekrikin. Kurpitsa on otettu intiaanien juhlista. Mutta kun amerikkalaiset ovat saaneet tämänkin juhlan tuntumaan niin kovin muoviselta. Sitä siinä vastustan, ja sitä kaikkea tavaramäärää.

Kajaanilaiset ovat nostaneet uudelleen kerkin syyskauden juhlaksi. Sotkamolaiset maanviljelijät ovat tehneet suuren kekripukin, joka on ollut viikon verran Kajaaninjoessa kaupunkilaisia ilahduttamassa. Tänään se poltetaan, vanhan perinteen mukaisesti.

Linnut ovat nauttineet omaa kekriään, kun aloin viikolla taas täyttää niiden syöttöastiaa. Tänään ne saivatkin aloittaa aamupäiväruokailunsa sakeassa lumipyryssä, talven ensimmäisessä.

Kirjamessuilla

2010-11-01T08:37:00.004+02:00

Kävin messuilla lauantaina. Pysähdyin kuuntelemaan, kun Hannu Väisänen kertoi kirjoistaan, jäin katsomaan, kun esikoiskirjapalkintoehdokkaat nousivat lavalle, seurasin sivusta, kun dekkarikirjailijat vetivät yleisöä.

Ostin kirjoja kassillisen. Osa kirjoista oli hyvinkin edullisia, mutta toisaalta on sanottava, etteivät messut mikään kirja-ale ole. Enemmän viihdyn messuilla sen vuoksi, että siellä näkee kirjailijoita, ja ennen kaikkea kuulee heitä. Tosin tänä vuonna messuohjelmani ole sellainen, etten oikein ehtinyt kuuntelemaan.

Messuilla oli hirveä tungos (vaikkei se kuvasta näykään). Kahvilla on pysähdyttävä, mutta kaikkialla oli pitkät jonot. Aikaa kului yhden pahvimukillisen metsästykseen.

Eniten innostuin sähkökirjasta. En käytä sen yhteydessä termiä lukulaite, sillä se versio lukulaitteesta, jota kokeilin, ei minua houkuttele. Se oli ankea ja mitätön. Se on jo mennyttä aikaa. Sen sijaan kiinnostuin heti oikeista sähkökirjalaitteista, jotka ovat kosketusnäyttöisiä tietokoneita. Niille on varmasti käyttöä jokaisen opiskelijan olkalaukussa. Taulutietokoneesta näkyvät toimittajat puhuvan - tabletista. Hah, taas uusi, monimerkityksinen sana.

Olen välittömästi valmis siirtymään digikirjaan oppilaitteni kanssa. En usko, että kukaan oppilaistani vastustaisi reppunsa kevenemistä. Kaikki kirjat olisi samassa laitteessa, ja siihen voisi tehdä myös kaikki tarpeelliset muistiinpanot.Puhumattakaan siitä, että sillä pääsisi myös nettiin. Koulun tietokoneluokat ovat jo nyt historiaa, mutta kun tällaisten laitteiden hinta on kohtuullinen ja kun kustantajat saavat oppimateriaalin sähköiseen muotoon, opiskelussa tapahtuu iso murros.

Nyt vain hinnat kohdalleen ja kustantajien ja kirjailijoiden sopimukset kuntoon.

Kaunokirjallisuuden sen sijaan ainakin vielä luen mieluummin paperikirjasta, ainakin iltaisin sängyssä. Sitä paitsi kirjat ovat kauniita ja niitä on mukava katsella hyllyssä. Kaikesta vanhasta en ole valmis luopumaan - ainakaan vielä. Tulee kyllä mieleen ne ajat, kun vinyylilevyistä alettiin siirtyä cd-levyihin. Vaikealta sekin tuntui, mutta nyt ovat vinyylit vaatehuoneen nurkassa laatikossa. Vuosiin en ole niitä edes katsellut. Kummallista.

Päivitetty 5.11.2010.

Ajankohtaista keskustelua - ja miten muuttumatonta

2010-10-21T19:03:00.007+03:00

Brokeback Mountain -elokuvan homomiehet

YLE:n Elävässä arkistossa on katsottavissa paitsi 12.11. Ajankohtaisen kakkosen homoilta, myös 1996 käyty keskustelu homoliitoista. Tuolloin keskustelua käytiin siitä, pitäisikö lainsäädäntöä muuttaa niin, että homo- ja lesboparit voisivat rekisteröidä suhteensa. Tuo lakihan lopulta hyväksyttiin 2002.

Kovin paljon ei keskustelun sisältö ole muuttunut 14 vuodessa. Vanhempi ilta tuntuu kuitenkin rauhallisemmalta ja syvällisemmältä. Mutta huvittavaa on se, että Päivi Räsänen puhuu hyvin samoin sanoin 14 vuotta sitten. Hän taitaa olla ainoa yhteinen keskustelija kummassakin illassa.

Erityisen hyviä kommentteja 1996 esittivät muun muassa teologi Nissinen, kansanedustaja Ojala ja kirjailija Saisio.

Kovin muuttumatonta keskustelu tuntuu olevan, mutta toisaalta parasta kuitenkin on, että keskustelua käydään. Kyllä arvot ja asenteet muuttuvat, vähitellen. Juuri arvojen ja asenteiden muuttuminen lopulta muuttaa yleisen suhtautumisen ja lainsäädännön. Joskus vain arvojen muutos nopeutuisi lainsäädäntöä ensin muuttamalla - niin on käynyt esimerkiksi lapsiin kohdistuvaan fyysiseen kurittamiseen suhtautumisessa.

Muutamat kirjoittajat muistuttavat myös raamatuntulkintaan liittyvästä epäjohdonmukaisuudesta. Mooseksen pyhyyssäädöksissä tuomitaan kuolemaan myös esimerkiksi nainen, joka menee "epäpuhtaana" (1-2 kuukautta synnytyksen jälkeen) pyhäkköön. Yhtä ankara rikos on yhtyminen naiseen kuukautisvuodon aikana. Kirkolliskokouksen asialistalle näitä asioita ei ole vaadittu. Martti Nissinen ja Marja Suhonen korostavat, että Raamatun homokannanotot kasvavat patriarkaalisen yhteiskunnan arvoista: toisen miehen alistaminen naisen asemaan oli se kaikkein loukkaavin ja oudoin asia. "Raamatun tekstit viittaavat samaa sukupuolta olevien suhteita kuvatessaan johonkin muuhun kuin mistä nyt keskustellaan", Nissinen kirjoittaa. Esimerkiksi "Sodoman miehet eivät olleet homoja vaan rasisteja".(HS 12.8.2004.)

Olipa lopulta mikä tahansa vaikea moraalikysymys, johon fundamentalistikristityt suhtautuvat suvaitsemattomasti, perustelut löydetään Raamatun Vanhasta testamentista tai Paavalin sanoista. Koskaan ei käytetä argumentteina Jeesuksen sanoja. Mutta Jeesushan puhuikin armosta ja laupeudesta. Jos Jeesus eläisi, hän istuisi varmasti keskustelun sillä puolella, jossa homot hyväksytään, jossa homon elämä ei ole syntiä eikä jumalanpilkkaa, jossa homot voivat solmia jopa kirkollisen avioliiton.

Lintujen sunnuntai-illallinen

2010-10-17T18:52:00.000+03:00

Sireenipensaaseen lensi punatulkkuja, mutta ne piiloutuivat niin taitavasti, etten kunnon kuvaa saanut. Siellä ne kuitenkin tyytyväisinä napsivat sireeninsiemeniä.

Illemmalla, auringon jo melkein laskettua lähipuut täyttyivät tilhistä, jotka alkoivat tehdä selvää pienten pihlajien sadosta. Lintuja oli satoja, ja niiden liverrys täytti rauhallisen pihan.

Aika ajoin ne pyrähtivät valtavana parvena syömään ja palasivat taas takaisin tukikohtina käyttämiinsä koivuun ja omenapuihin. Valoa oli jo liian vähän, jotta kuvasta olisi tullut kunnollista - minun kamerallani. Lintujen kuvaamiseen se ei vain millään riitä. Olen aloittanut säästämisen parempaan.

Lippu liehuu Kivelle ja suomalaiselle kirjallisuudelle

2010-10-10T09:49:00.012+03:00

Niin laajeni heidän niittunsa korven rannalta yhä kauemmas päivään päin, ja niin saivat he aineita rakettavia huoneita varten.

Eero myös teki ahkerasti työtä oppiaksensa lukemaan, ja nopeasti edistyi hänen taitonsa. Lauantai-iltoina palasi hän kotiansa tyhjillä pusseilla; mutta seuraavana maanantaina läksi hän taasen, seljässä täytetty kontti ja olalla pullea haaralaukku, läksi kouluun, aapiskirja povessa. Niin kului syksy, talvi läheni, ja veljekset heittivät sekä pellot että niitut lepoon seuraavaksi kevääksi ja riensivät hankkimaan muonaa elikoille kuin itsellensä. Syksyn koleissa metsissä he kaalailivat ristiin, rastiin koirinensa, tehden veristä niitosta; ja alas suon rannalle kohosi taasen korkea heinäsuova vanhaa Valkoa varten.

Talvi oli tullut; jouluaattona palasi Eero kotia, jahtivoudin mielestä tarpeeksi oppineena ja kelvollisena opettamaan veljiänsä. Ihmeteltävän kerkeästi hän oli oppinut. Selvästi luki hän sisältä, ja aapiskirjan taisi hän ulkoa kannesta kanteen, niinmyös vähänkatekismuksen. - Ja nyt kun joulu oli mennyt, alkoi luku ja puuha. Siinä opettajana istui Eero ja oppilaisina hänen veljensä, jotka yhdestä suusta huusivat kirjainten nimet, niinkuin nuorin veli heille saneli. Yhdestä suusta he huusivat, ja mäikkyi avara pirtti.

Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä (1870)

Kalevanharju Tampereella Aleksis Kiven päivän aamuna 2010.

"Missä sen pienen vaahteran näin"

2010-10-03T14:34:00.005+03:00

   Otsikon säe on Mirkka Rekolan runosta Uneen, joka on julkaistu kokoelmassa Vedessä palaa (1954).

                                 Vaipuisin hiljaa sinne päin,
                                 missä sen pienen vaahteran näin
                                 leikkivän keltaisin lehdin.
                                 Sanoisin: nyt minä ehdin.

Lokakuun värit ja maut

2010-10-02T17:58:00.001+03:00

On lokakuu, mutta piha kukkii vielä. Kuvan kanariankrassit innostuivat kukkimaan kunnolla vasta syyskuussa. Clematis alkoi uuden kukinnan ja kukkii melkein yhtä innoissaan kuin kesäkuussa.

Aamut ovat olleet suloisen sumun pehmentämiä, päivisin keltainen valo on kirkastanut puiden ja pensaiden värit ihmeellisiksi. Luonto näyttää kauneuttaan, ja mieli ottaa sen vastaan kiitollisena, sillä työ vaatii enemmän kuin jaksaisi.

Pariin syysviikkoon on sisältynyt kokeita, ylioppilaskirjoituksia, monia kokouksia, uusia tieto- ja viestintäteknisiä vaatimuksia. Työ yrittää olla koko elämä, mutta mieli ei sitä hyväksy. Onneksi luonto ruokkii mielenrauhaa, niin kuin tänään.

Maa kasvattaa puhdasta ruokaa, vaikka pihani isot tomaatit eivät ehdikään kypsyä. Kirsikkatomaatteja olemme syöneet jo viikkoja. Ostin tänään luomutorilta maukkaita porkkanoita, lanttuja, pinaattia, ihanaa oliivi- ja rypsiöljyä ja tein niistä oikein hyvää, mukaeltua ratatouillea. Ja pian otan uunista gluteenittoman focaccian. Se on ensi kokeilu, saapa nähdä, mitä siitä tulee.

Aamulla

2010-09-11T08:44:00.007+03:00

Taivas palaa...

Suomi rakentaa lisää ydinvoimaa. Entistenkään voimaloiden jätteitä ei ole loppusijoitettu. Eikä niitä voida loppusijoittaa vielä kymmeniin vuosiin, sillä Onkalo suljetaan lopullisesti vasta 2100-luvulla. Suomi on kuitenkin ensimmäisten joukossa ratkaisemassa ydinjätteen loppusijoitusta. Mitä tapahtuu kaikelle jätteelle? Sitä on maailmassa noin 250000 tonnia.

Areenalla on nähtävissä Teemalta tullut dokumentti Onkalo. Kertoja puhuttelee siinä tulevaisuuden ihmistä ja sanoo, että ihminen, joka keksi tulen, valloitti sen avulla maailman. Sitten ihminen keksi tulen, joka ei sammu koskaan. Dokumentissa käsitellään Suomen ydinjäteratkaisua: ydinjäte haudataan syvälle kallioperään kuparikapseleissa ja sen jälkeen Onkalo peitetään betonilla niin että sitä ei voi maankamaralla huomata lainkaan. Niin ainakin toivotaan. Mutta viisaasti dokumentti pohtii sitä mahdollisuutta, että tulevaisuuden ihminen löytää ydinhaudan. Miten siihen suhtaudutaan? Onko se aarre, onko se uskonnollinen kohde? Miten voidaan varmistaa, ettei kukaan mene Onkaloon sen jälkeen kun se on suljettu?

Dokumentti on hienosti toteutettu: hidastettu kuva saa ajattelemaan ydinjätteen puoliintumisaikaa, - 100 000 vuotta - sitä ei voi käsittää. Joidenkin kuvien taustalla soi Sibeliuksen Valse Triste.

Maailma voi palaa niin monin tavoin. USA:ssa muistetaan tänään niitä, jotka menehtyivät WTC-tornien iskussa. Siitä alkoi sota, joka ei ole vieläkään loppunut.

(Jostain syystä en onnistunut kirjoittamaan tätä tekstiä tekstitilaan, vaan siitä tuli nyt pidennetty kuvateksti. En jaksa enkä ehdi nyt harjoitella tämän enempää.)

Kalaa ruokalautasella?

2010-09-05T09:54:00.006+03:00

Yli puoli vuotta olen noudattanut varsin tiukkaa ruokavaliota: en käytä lainkaan maitotuotteita, en mitään kotimaista viljaa, syön vain kasvisruokaa sillä poikkeuksella, että joskus lautasellani on kalaa.

Tämä ruokavalio on osoittautunut minulle erinomaiseksi. Oloni on virkeämpi. Maha ei ole kipeä eikä turpoa ilmapalloksi joka ilta. Jos suolistoni ei pysty pilkkomaan viljan ja maidon proteiineja, on viisainta jättää ne ruokavaliosta pois. Niin yksinkertaista se vain on.

Punaista lihaa en ole syönyt vuosiin, mikä johtuu paitsi ekologisista myös terveyssyistä. Nivelvaivat ovat vähentyneet oleellisesti. Vähitellen vähensin myös kanan ja kalkkunan syömistä niiden teollisen tuottamisen vuoksi. Ne jätin siis pois ruokalistaltani vain eettisten, en terveydellisten syiden vuoksi.

Minun ei ole ollut vaikea muuttaa ruokavaliotani. Kun olen päätöksen tehnyt, olen pitänyt siitä kiinni. Isompi työ on ollut siinä, miten totun siihen uuteen, jonka jonkin ruoan pois jättäminen väistämättä tuo mukanaan. Ja miten löydän sen kaupasta. Kasvisruokavalio on tuonut ruokalistalle entistä enemmän marjoja, hedelmiä, papuja, linssejä, siemeniä, pähkinöitä ja monenlaisia juureksia ja vihanneksia, vaikka aina olen niitä syönyt. Maidon korvaan soijatuotteilla.

Jos olisin muuttanut ruokavaliotani näin paljon 15 vuotta sitten, olisi ollut vaikeaa. Nyt ei ole: tavallisesta isosta marketista löydän tarvitsemani, myös luomuna. Ja Tampereella on erikoisliikkeitä, joista saan melkein mitä vain. Sen, joka asuu pikkupaikkakunnalla, on nähtävä paljon enemmän vaivaa. Ei kesämökkipaikkakuntani kaupasta löytynyt kuin yhdenlaista gluteenitonta näkkileipää, ei maustamatonta soijajugurttia, ei luomusalaattia. Mutta loman ajan kyllä pärjäsin. Maalla asuva varmaankin kasvattaa vihanneksensa ja kasviksensa itse, luomuna.

Kalan ostaminen on vaikeaa. Joskus tekee mieli kalaa ja sen syöminen on myös ravitsemuksellisesti lähes välttämätöntä. Mutta mitä kalaa voi syödä? Ei ainakaan norjalaista lohta. Sen olen päättänyt jo vuosia sitten käytyäni Pohjois-Norjassa ja nähtyäni vuonoissa olevat kalankasvattamojen kassit. Lohet uivat siellä sumpussa, kasvavat tehoruokinnalla paljon nopeammin kuin luonnossa, sairastuvat herkästi eivätkä voi elää lajilleen tyypillistä vaeltajaelämää.

Mutta sitä en ole tiennyt, että kaupassa oleva norjanlohi ei olekaan Norjassa kasvanutta. Siitä kertoo Ulkolinja. Chilessä toimiva norjalainen pörssiyhtiö Marine Harvest tuottaa valtavat määrät lohta maailmalle. Lohiteollisuus on vienyt leivän, siis kalat ja simpukat, paikallisilta kalastajilta: merenpohja on kuollut kasvattamojen alueilla ja lohien taudit siirtyvät luonnokaloihin. Kannattaa katsoa - ja miettiä, mitä kalaa lautaselleen seuraavaksi ostaa. Dokumentti on kuin pahinta painajaista, mutta sitä se ei ole. Se kuvaamat rannat, kuolleet meret ovat totta niille ihmisille, joille ne ovat tarjonneet elannon. Siis lopulta meille kaikille tällä planeetalla.

Eivät kaikki kotimaisetkaan kalat ole ongelmattomia. Mutta ainakin vielä uskallan ostaa muikkua, kuhaa, ahventa, siikaa. Myös niiden maun vuoksi.

Parasta tänä kesänä

2010-08-29T14:23:00.020+03:00

Parasta kesässä 2010 olivat valo, vesi ja lämpö.

Nyt valo ja lämpö tuntuvat olevan auttamatta ohi: vettä kyllä sataa ja on niin koleaa, että aamulla oli etsittävä villasukat jalkaan. Keskiviikkona on jo kalenterinkin mukaan syksy.

Kesän aluksi sain nauttia lämmöstä ja häikäisevästä auringosta Italiassa. Kuvan lapset leikkivät Bergamon torilla. Italialaiset osaavat olla kaupunkilaisia, ja he kestävät helteet lukuisten suihkukaivojensa ja kaupunkilaisille tarkoitettujen juomapaikkojen avulla. Eikä kaduilla kulkijoilla ole kiirettä. Kuumuus väsyttikin, ja valo häikäisi välillä silmät kipeiksi.

Mutta silloin, alkukesällä, ne tuntuivat ihmeellisiltä. Vielä silloin ei edes aavistanut, että kuumuutta ja häikäisevää valoa riittäisi yli kaksi kuukautta kotimaassakin. Valoa, lämpöä ja vettä. Kuva on otettu juhannuksen aikaan, yöllä. Siinä on kaikkein paras: rannan rauha. Olin ainoa ihminen noissa maisemissa. Kuikat nukkuivat vastarannalla. Jossakin kukkui käki, ja aamuyöstä alkoi ruovikko laulaa.

Valo ja vesi. Ääretön maisema, karu ja
kovakin. Mutta rannan rauha vallitsi heinäkuisena hellepäivänä näilläkin rannoilla - kun unohti ne kymmenet ihmiset, jotka olivat minun laillani tulleet tutustumaan majakkasaareen.

Valoa ja lämpöä riitti myös omalla pihalla. Niistä nauttivat myös perhoset, joita tuntui olevan enemmän kuin kertaakaan ennen näissä pihani hortensioissa.

Playboyko sanoo, mikä on nainen?

2010-08-14T09:54:00.010+03:00

Olen muutaman viime päivän aikana törmännyt mediassa useasti nimeen Playboy. Minun nuoruudessani se oli kallis, kiiltävälle paperille painettu pornolehti, josta ei kuitenkaan julkisesti tuota sanaa käytetty, ja lehden oman näkemyksen mukaan se arvosti naiskauneutta, ei alentanut sitä. Kuitenkin vuosikymmenten ajan sillä on ollut suuri valta siihen, miltä mallit näyttävät. Nykyään sillä tuntuu olevan yhä suurempi valta myös siihen, miltä tavallisten naisten pitäisi näyttää, eikä vain näyttää vaan myös siihen, mitä he saavat olla.

Hollantilaisen toimittajan Sunny Bergmanin dokumentti Yli-ikäinen 35-vuotiaana? pysäytti minut, yli 50-vuotiaan naisen. Olen elänyt nuoruuteni 1970-luvulla. Meidän ei tarvinnut ajaa säärikarvojamme, emmekä joutuneet lukemaan naistenlehdistä neuvoja siitä, miten oikea bikinirajaus tehdään. Silti meitä ei pidetty epäsiisteinä, ei-naisellisina.

Playboy-naisen on oltava karvaton, isorintainen, kapealanteinen, sileä. Mutta sen lisäksi hänen on silvottava sukuelimensä, sillä naisen oma alapää ei kelpaa siihen kuvaan, jonka pornolehti on naisesta tehnyt. Entistä useammat naiset alkavat uskoa, ettei voi elää niiden muotojen ja ruumiinosien kanssa, jotka on itselleen saanut.

Dokumentissa haastateltu nainen sanookin, että vaikka vielä muutama vuosikymmen sitten mallit, jotka olivat silloisia naisihanteita, olivat poikkeuksellisia - heidänlaisiaan oli prosentti, pari naisista - he kuitenkin olivat todellisia, olemassa olevia naisia. Nyt naisihanne on luomus: siloiteltu, leikattu olento, jollaista ei ole olemassa. Silti naisten on tultava hänen kaltaisekseen, on alettava esittää naista, jota ei ole.

Olennaista onkin esittäminen. Normaaliuden rajat kapenevat. Erilaisuutta sallitaan entistä vähemmän. Joku sanoo, mikä on normaalia, mikä epänormaalia. Epävarmuus kasvaa, ja yhä useammat tahtovat muuttaa itseään. Raha liikkuu ja joku rikastuu.

Yhä nuoremmat naiset ovat valmiita kaunistamaan itseään kirurgisesti, siis ovat heihin iskostuneen, ulkopuolelta asetetun kuvan mukaan epänormaaleja, rumia, lihavia, vääränlaisia, ei-haluttavia. Heitä uhkaa työttömyys, sillä vain kauniit ja nuoret menestyvät työmarkkinoilla, ja heitä vaanii epäonni rakkaudessa, koska miehet pitävät vain Playboy-naisista.

Työtä ja miehiä vartenko nainen elää? Vai itselleenkö hän nämä muutokset lopulta tekee, omaa epävarmuuttaan? Mutta miksi hän tuntee itsensä omana itsenään epävarmaksi, vääräksi?

Meidän ei pidä hyväksyä näitä häikäilemättömien rahastajien vaatimuksia. Meidän on nähtävä niiden ohi ja yli: riitämme itsellemme. Onneksi riitämme myös useimmille miehille, vaikka emme Playboy-pupuilta näytäkään. Aivan varmasti riitämme tavallisen naisen näköisinä, ahkerina ja tunnollisina työntekijöinä myös työnantajillemme. USA:n naistenkaan ei tarvitse suostua silvottavaksi, siitä olen aivan varma.

En esitä minää, olen minä.

Matkalla Kuopiossa ja Bengtskärissä

2010-07-28T09:57:00.013+03:00

Minna Canthin talo, Kanttila, jossa Minna asui ensin lapsuus- ja nuoruusvuosinaan 1853 - 1863 ja uudestaan leskeksi jäätyään 1880 - 1897 ja jossa hän kirjoitti valtaosan tuotannostaan, on surullinen näky. Kukaan ei tunnu tietävän, mikä sen kohtalo on. Talo on käyttämättömänä, rapistuu ja päästetään ilmeisesti niin huonoon kuntoon, että "ainoaksi vaihtoehdoksi" jää purkaminen. Kuvassa talon Kuninkaankadun puoleinen osa, jossa oli aikanaan Minnan asunto ja sekatavarakauppa (sen ovi oli talon kulmassa). Minna Canthin kadun puolella oli lankakauppa, jota Minna hoiti kirjoittamistyönsä lisäksi ja josta ansaitsi elannon perheelleen: seitsemälle lapselleen, äidilleen, veljelleen ja itsellleen.

Kadun toisella puolella on valokuvaaja Viktor Barsokevitschin talo, jossa nykyisin toimii VB-valokuvakeskus. Barsokevitsch (1863-1933) kuvasi 1800- ja 1900-luvun vaihteessa Kuopiota, kuopiolaisia ja lähiseutuja neljän vuosikymmenen ajan. Siellä on paraikaa meneillään upea Henri Cartier-Bressonin valokuvien näyttely. Näin pitää vanhoja arvorakennuksia hoitaa ja ylläpitää. Talon pitää elää - vaikkei hyvin hoidetuissa museoissakaan mitään vikaa ole. Mutta aina kun talossa on kunkin ajan elämää, yleisölle avointa ja sitä kiinnostavaa, talo saa sen kaiken arvon, jonka se ansaitsee.

Voisiko Kanttilasta tulla Kuopion Kirjan Talo? Kirjailijoiden keskus, kenties residenssi savolaiselle kirjailijalle muutamaksi vuodeksi kerrallaan, keskustelu- ja näyttelypaikka. Ja mitä kaikkea muuta.

Bengtskärissä oli kaunista! Meri oli sininen, majakka ylväs. Vesi näyttäytyi taas uusissa väreissä.

Vilvoittavissa vesissä

2010-07-04T13:54:00.007+03:00

Tällaisina päivinä minä, joka en ui ollenkaan mielelläni, vaikka veden äärellä viihdynkin, olisin mielelläni vedessä juuri tuohon tapaan kuin ulpukka: kahlaisin siellä niin että pää keikkuisi reilusti pinnan yläpuolella, ylävartaloa myöten, ehkä vetäisin muutaman uintiliikkeenkin.

Onnea Ulla ja Ulpu!
Erityisesti serkku-Ulla sekä ystävä-Ulla, joka tahtoisi uida aina, ainakin joka päivä.

Kotijärveni Iidesjärvi oli tänään iltapäivällä hiljainen. Sorsat pyllistelivät ruoan etsinnässä ja uiskentelivat laiskasti, lokit kirkuivat satunnaisesti ja pääskyset lentelivät veden ja ruovikon yllä.

Uimimen ei Iidesjärvellä onnistu kuin vesilinnuilta, kuten kuvassa olevilta nokikanoilta, heinäsorsalta ja lokilta. Mutta niille se onkin mitä mainioin, vilvoittava vesi.

Veden väri

2010-07-03T16:40:00.029+03:00

Vietin viikon Kulkemusjärvellä. Vuokramökin ihanuus on se, että näkee Suomea. Uusia rantoja, uusia vesiä.

Vesi on mökkielämän tärkein elementti.

Veden väri muuttuu jatkuvasti tuulen, valon, heijastusten mukaan.

Mahtavalta Linnavuorelta katsoen Linnavirran vesi hohtaa teräkseltä helteisenä kesäpäivänäkin - miltä mahtaakaan näyttää syysmyrskyssä.

Ei ole ihme, että muinaiset suomalaiset rakensivat puolustustaan juuri tällaisille paikoille. Jääkausi on totisesti vaikuttanut maisemaan. Muinaiset henget liikkuivat kallioilla: ajatus tuhansia vuosia sitten eläneiden ihmisten jalanjäljissä kulkemisesta huimasi mutta samalla tunsin ihmeellisten voimien siirtyvän minuun. Sitten vasta alkoikin huimata, ja oli kiireenvilkaa siirryttävä kallion reunalta kauemmas kuvaamaan. Pudotusta oli kymmeniä metrejä.

Korento järvisätkimen heteitä maistamassa.

Isokoskeloiden lento.

Kuikkaperheen päiväretki auringon kilossa. Tai pikemminkin herraseurueen, sillä emot lienevät olleet hautomassa. Pieniä kuikanpoikia ei näkynyt. Sen sijaan ruovikossa lymyili kaksi pikkuista telkänpoikaa, mutta telkkäemoa en nähnyt.

Ulpukat rantavedessä keskipäivän helteessä.

Laulujoutsen tuli aamiaiselle matalaan lahdelmaan, auringon kimallukseen.

Joka ilta veden väri oli eri.

Onnellista keskikesän juhlaa!

2010-06-24T13:13:00.007+03:00

Kun tulin viime viime viikolla lentokentältä kotiin taksilla, mietin taas kerran sitä, miten ammattiautoilijat toimivat liikenteessä. He ovat kokeneita, he osaavat ajaa, he näkevät liikennetilanteet nopeammin ja täsmällisemmin kuin me keskivertokuskit.

Mutta toisaalta juuri siinä on myös heidän ongelmansa: he luottavat taitoihinsa liikaakin. Taksinkuljettaja puhui melkein koko matkan kännykkäänsä - hän kävi läpi jotakin tilausta hyvin yksityiskohtaisesti, ja välillä hänen oli luettava ja katsottava etupenkillä olevaa esitettä. Oikea käsi oli korvalla, silmät aika ajoin paperissa, ajatukset ilmeisen kalliissa tilauksessa, ja mielessä ja etupanelissa raksutti raha.

Minä istuin takapenkillä ja mietin, mistä maksan, kun taksilla ajan. Mukavasta matkasta, hyvästä palvelusta. Ja varmasti myös turvallisuudesta. Sehän on luettavissa myös siitä, että taksit ovat suuria ja kalliita autoja. Mutta onko matka turvallinen, jos kuljettaja keskittyy liikenteen sijasta omiin asioihinsa, johonkin aivan muuhun kuin itse työhön?

Tänään kaupasta ajaessani kiinnitin huomiota siihen, miten ison rekan kuljettaja käänteli vasemmalla kädellä autoaan ahtaassa valoristeyksessä. Oikea oli varattu korvalla olevalle kännykälle. Keskustelua en kuullut, mutta hauskaa juttua näytti riittävän, olisiko ollut kyse juhannussuunnitelmista.

Eivät ammattiautoilijat tietenkään ole ainoita ajon aikana kännykkään puhujia. Me tavikset teemme sitä aivan varmasti paljon heitä enemmän - minäkin, mutta hyvin hyvin harvoin, enkä koskaan rupattele. Useimmiten en vastaa puhelimeen, kun ajan, ei minulle niin tärkeitä puheluita juuri koskaan tule, etteivät jouda odottaa.

Ja että miten tämä juhannukseen liittyy? Siten, että kun huomenaamulla lähden ajamaan kohti Itä-Suomen kirkasvetistä mökkirantaa, toivon, että matka sujuu turvallisesti meiltä kaikilta. Liikenne on meidän jokaisen tielläliikkujan yhteinen yritys, eikä ole reilua, että jotkut katsovat oikeudekseen ottaa siellä erivapauksia olipa kyse vauhdista, ohituksista tai huolettomuudesta muiden sääntöjen noudattamisessa.

Oikein lempeää juhannusta Sinulle, lukijani!

Kesäaamun kuoriainen

2010-06-16T11:30:00.007+03:00

Kaunis kultakuoriainen pöristeli pihallani, kun join aamukahvia.

Nautin sen lentoäänestä, sen iloisesta menosta, mutta odotin samalla kovasti, että se pysähtyisi johonkin, jotta näkisin sen loistavan kullanvihrän selän - ja saisin siitä kuvan.

Kuvaaminen on mukavaa. Mutta ei se saa viedä aistikokemuksen iloa. Siltä välillä tuntuu ja sitä on ankarasti jaksettava vastustaa.

Kovin kaunista taustaa kultakuoriainen ei valinnut, mutta muutaman kuvan sain napattua ennen kuin se nousi taas siivilleen.

Kiinan talouskasvun maksajat

2010-05-30T15:30:00.007+03:00

Tarja Halonen puuttui Kiinan-vierailullaan kiinalaisten työntekijöiden kohteluun teollisuudessa. Uutisia onkin riittänyt siitä, miten tehtaissa tehdään 10 - 12 tunnin työpäiviä. Työläisellä ei ole omaa asuntoa, vaan huone on jaettava monen muun kanssa eikä edes sänky ole oma, vaan siinä nukkuu toista vuoroa tekevä silloin kun itse on työssä.

Kiinan kaivoksissa kuolee satoja työläisiä vuosittain. Kaivosten turvallisuutta ei valvota, ja niissä tehdään orjatyötä.

Orjatyötä tehdään monissa tehtaissakin. Siitä kertoi Hesari tänään. Ne tapaukset, jotka tulevat julkisuuteen, eivät varmasti ole edes pahimpia. Kiinan maaseudulla riittää rikastumisesta haaveilevia köyhiä. jotka ovat valmiit menemään tehtaisiin onnettomilla ehdoilla. Työolot osoittautuvat yleensä luvattuakin huonommiksi.

Eikä riitä, että kiinalainen markkinatalous orjuuttaa omaa kansaansa. Se on vallannut yhä isomman osan myös Afrikkaa. Kiinalaiset yritykset ovat nopeassa tahdissa viemässä Kiinaan afrikkalaisten raaka-aineet ja maan rikkaudet. Afrikan osa maailmantaloudessa on olla jatkuvasti muiden maanosien hyväksikäyttämä: 1800-luvulla eurooppalaiset siirtomaaherrat ja nyt kiinalaiset pörssiyhtiöt tyhjentävät maanosaa.

Maailman ja -pallon tila on hälyttävä. Raha määrää, talous on kaiken mitta. Oma olo on hyvin voimaton.

Salaattia ja särkyneitäsydämiä

2010-05-30T11:16:00.022+03:00

Ostin viikko sitten kaupasta viisi salaattia, leikkasin syötävät lehdet talteen ja istutin juurakot multaan. Ovat hyvässä kasvussa: muutaman viikon päästä voi jo muutaman lehden rapsaista syötäväksi. Koko kesänä ei tarvitse kaupasta vihreää kotiin tuoda.

Pihani kukkii alkukesäisin sydämiä. Kukat ovat liikuttavan kauniita, ja valo viihtyy niiden sisällä kuin rakkaus.

Viime kesänä ostin puutarhaliikkeen lopetuksesta muutamalla eurolla pienen clematiksen taimen. Hyvin se tuntui viime kesänä juurtuneen, mutta silti jännitti keväällä, mahtoiko selvitä talven yli. Ilo oli suuri, kun huomasin ensimmäiset paisuneet silmut viimekesäisten, kuivuneiden versojen lehtihangoissa. Nyt pieni köynnös kukkii näin kauniisti.

Tärkeitä sanoja

2010-05-27T20:11:00.011+03:00

On menossa taas tosi tiukkoja päiviä, enkä ehdi kirjoitella tekstejä. Täytyy nimittäin lukea niitä, lukea ja arvioida. Pinot ovat melkoiset jo nyt, ja lisää tulee. Aikaa tasan viikko.

Mutta silti pysähdyin sohvalle katsomaan Maarit Tastulan ohjelmaa: Pekka Haavisto puhuu hyvin viisaita sanoja maailmanrauhasta ja konfliktien sovittelemisesta.

Kannattaa katsoa.

Kannattaa myös lukea Annamari Vänskän kolumni Yliopisto-lehdestä. On kummallista, kuinka jatkuvasti saa kuullakseen siitä, miten tytöt menestyvät kiltteyttään, pänttäämällä - eivät lahjakkuuttaan - ja miten nämä lukionsa erinomaisesti läpäisseet nuoret naiset ovat aivan vääränlaisia opiskelijoita liki kaikkiin tiedekuntiin ja ammatteihin. Vänskä kysyy viisaasti: Mihin heidän siis pitäisi mennä? Ja onko siis lahjakasta lusmuilla läpi vuosien, hankitaanko yliopisto-opiskelutaidot lonkkaa vetämällä, tullaanko kriittisiksi ajattelijoiksi lukemalla mahdollisimman vähän.

Kannattaa lukea.

Onnea kaikille ylioppilaille, niin 11 L:n kuin neljän A:nkin. Juhlapäivä on yhteinen.

Omenankukkia

2010-05-22T14:04:00.007+03:00

Ihan pihalla

2010-05-20T17:55:00.012+03:00

Tänään ehdin pihatöihin. Joku ei töistä välittänyt, mutta oli silti ihan hyvää seuraa pihalla.

Istuttelin tomaatintaimia, yrttejä, muutaman perennan talven viemien tilalle. Kylvin krassiaidan. Paikkailin nurmikkoa.

Pieni piha on ihmisen onni. Isoa en tahdokaan, nimittäin toinen ihmisen onni on vain olla pihalla, lojua aurinkotuolissa, lukea.

Ja helluntaina kukkii omenapuu. Nuput ovat kauneimmillaan.

Kevätväriä

2010-04-18T19:02:00.010+03:00

Espanjan Alorassa pääsiäisen aikaan

ja kotipihalla tänään.

Earth Hour ja ilmastodieetti

2010-03-27T12:25:00.007+02:00

Tänään sammutamme valot 20.30 - 21.30. Niin tekevät miljoonat muutkin. Illalla sammuvat valot muun muassa Eiffel-tornista ja Colosseumista.

WWF:n kampanja alkoi viime vuonna, ja heti se sai mukaansa monet meistä maailman ihmisistä.

Kannattaa käydä punnitsemassa myös oma ilmastopainonsa.

Minun painoni on 7445 kg. Se on aika paljon, mutta kuitenkin vähemmän kuin keskiarvo. Minun kilojani lisää aika iso asunto - 85,5 neliötä kahdelle hengelle. Mutta ennen kaikkea ylitän keskiarvon auton käytössä. Ajan vuodessa yli 20 000 kilometriä, enkä voi sitä juurikaan vähentää, sillä työaikani eivät käy yksiin julkisten liikennevälineiden aikataulujen kanssa.

Mutta sen olen päättänyt, että ajan nykyisellä autollani siihen saakka (jos se vain kestää ajokunnossa) kun voin vaihtaa sähköautoon tai muuhun ekoautoon. Dieselin ekologisuudesta en ole ollenkaan varma, en ainakaan sen ympäristöystävällisyydestä. Pienhiukkasten määrää dieselit ainakin kasvattavat.

Kehitysapua ja maataloustukea

2010-03-21T06:44:00.015+02:00

Oikein hyvää rasismin vastaista päivää! Sille tuntuu olevan yhä suurempi tarve, niin ovat asenteet koventuneet viimeisten vuosien aikana.

Olen ennenkin kirjoittanut Nalle Wahlroosista. Niinpä en voi olla kommentoimatta hänen uusinta oivallustaan: Suomen pitäisi lopettaa kehitysapu, kun siitä ei ole ollut mitään hyötyä niinä 50 vuotena, joina sitä on köyhille maille maksettu.

Näin viisaasti siis ajattelee Björn Wahlroos, mies jonka sanaan oletettavasti luotetaan, mitä talousajatteluun tulee. Toivottavasti kuitenkaan ei luoteta. Sanalla logiikalla voisimme lopettaa myös suomalaisen sosiaaliturvan: köyhyys ei ole hävinnyt, vaikka sosiaaliturvaa on maksettu kohta sata vuota.

Tällaisen ajattelun takana on aito 1800-lukulainen luokkayhteiskuntakaipuu: on parempi väki, ja sitten se rahvas, jonka ei tarvitsekaan selviytyä, ovat joka tapauksessa huonompaa ainesta. Jos afrikkalaiset eivät omin neuvoin selviä, joutavatkin kuolla. Siinä ajattelussa ei tarvitse muistaa sitä, miten siirtomaavallat ovat riistäneet afrikkalaisilta heidän maaperänsä rikkauksia vuosisatojen ajan. Eikä globaalisaatio näytä tilannetta juuri muuttavan: Afrikasta otetaan paljon enemmän kuin se saa.

Ja kun oikein pitkälle tämän ajattelun annetaan kulkea, päästään suomalaisiin. Ne suomalaiset, jotka valtion ja kunnan elättejä ovat, ovat itse aiheuttaneet oman tilansa. Huolehtikoot itsestään. Niin kuin suomalaiset joutuivat huolehtimaan - tai kuolemaan - 1800-luvun nälkävuosina, 30-luvun pulavuosina.

Kun on alettu puhua maksullisesta yliopisto-opiskelusta, puhutaan samasta parempi väki - huonompi väki -jaottelusta: ne, joilla on varaa maksaa opiskelustaan, ovat sen ansainneet. Muut tehkööt niitä töitä, jotka heille, siis huonommille, kuuluvatkin.

Tällaisen Suomenko me tahdomme? Kenen Suomi se on? Me luulimme, että yhteiskuntaluokkien erottelema Suomi on olemassa vain historian kirjoissa. Mutta se tuntuu olevankin täällä taas, ainakin joidenkuiden unelmissa.

Eikö sentään, kun talous tiukilla on, voisi säästää vaikkapa niistä maataloustuista, joita maksetaan osa-aikaisille harrastajaviljelijöille, joiden pääomatulot ovat miljoonien, ellei miljardien luokkaa? Mihin he tukia tarvitsevat? Miten ne ovat hyödyttäneet suomalaista kansantaloutta?

Eikö edelleen vain se yhteiskunta ole jokaiselle kansalaiselleen paras mahdollinen, joka pitää huolta myös siitä heikoimmasta? Eikö edelleen ole paras maailma se, joka on meidän kaikkien yhteinen? Ja yhdessä olemme siitä myös vastuussa.

Kalevalainen sunnuntai

2010-02-28T11:03:00.007+02:00

Laulan laulun talven taitteen,
veisaan virren kevätpäivän,
aurinkoisen pilven peiton
taivaan vallan harmaudesta.

Jop on onni sunnuntaisen
suuri riemu hiihtoloman:
leuto päivä lenkkeilyhyn,
aika aito ulkoilulle.

Keitän keiton höyryävän
maukkaan sopan sommittelen.
Sipulit ja potut pilkon,
porkkanaiset pienemmiksi.

Pitkään haudutan patoa,
kauan pitelen levyllä,
heitän yrttejä lopuksi,
vihreällä viimeistelen.

Illan tullen kirjaan tartun,
lukemiseen mielin kielin.
Sanat saavat matkan merkit,
kauas karkaan lukemalla.

(Kuvassa Kalevanharju.)

Mitä jää, kun paljon lähtee

2010-02-23T18:48:00.009+02:00

Syksyllä 2008 UPM ilmoitti lopettavansa Kajaanin tehtaan. Nyt tuota tehdasta ei enää ole, savut eivät nouse piipuista. Rakennukset ovat. Sinne on tullut kaikenlaista pien- ja keskisuurtakin yritystä. Kajaani ei antanut periksi. Työn on jatkuttava, ajateltiin.

Tehdas ehti juuri vuotta aiemmin viettää 100-vuotisjuhliaan. Kajaani-yhtiönä se tunnettiin kaupungissa aina, alkuperäisen nimensä mukaan, ja Tihisenniemelle tehtaalaiset töihin menivät.

Niihin julhiin saivat kutsun kaikki tehtaalaiset, myös eläkkeelle päässeet. Isänikin mietti menemistä, mutta eipä sitten kuitenkaan jaksanut lähteä.

Tehtaalta sai meidän perheemme elannon. Sinne meni isä vähän yli 20-vuotiaana Kajaaniin muutettuaan. Sinne meni myös ukkini; osuusliikeajat olivat ohitse. Ukki teki viimeiset työvuotensa yhtiön sahalla. Sahalla isäkin aloittu, mutta siirtyi myöhemmin valvomaan höyryvoimalla tuotettua energiaprosessia. Se oli raskasta kolmivuorotyötä.

Tehtaalla ovat olleet myös sisareni ja sisareni mies. Lankoni jäi työttömyyseläkeputkeen UPM:n lopetettua. Hänelle kävi hyvin: oli jo ehtinyt työvuosia riittävästi kertyä, eikä terveyskään enää priima ole.

Kaikille ei ole käynyt yhtä hyvin.

Nyt ollaan lakkauttamassa Opettajankoulutuslaitosta. Se on perustettu yli 100 vuotta sitten, 1900. Silloin oli varaa perustaa köyhään Kainuuseen opinahjo kansakoulunopettajiksi haluaville. Nyt ei ole varaa sitä jatkaa. Seminaarissa on saanut oppinsa tuhannet opettajat, jyskyiksi opettajaopiskelijoita minun lapsuudessani sanottiin. Heidän asuttamisensa toi lisätuloja monille kajaanilaisille, niin myös enolleni, joka vuokrasi yläkerran huoneitaan.

Sata vuotta sitten Kajaani oli uinuva pikkukaupunki, eikä se iso ole vieläkään. Tehtaan ja seminaarin perustaminen tekivät kaupungista todellisen kaupungin, sillä niiden mukana saapui sivistyneistöä, lukeneisuutta, kulttuuria.

Mitä jää kaupungista, kun sen perustat murennetaan?

Lunta ja työtä

2010-02-09T19:19:00.005+02:00

Viime viikko on ollut työntäyteinen: olen lukenut abien preliminäärivastauksia sekä ykkösten kielenhuollon ja tekstitaidon kokeita, aineita ja kirjallisuustöitä.

Mukavaa työtä tämä lukeminen on, mutta välillä on pakko katkaista ajatukset ja tehdä jotakin muuta. Eikä istuminenkaan tee hyvää tunti tunnin perään.

Niinpä suuntasin tänään ulos - ei tarvinnut kyllä kauas mennä - kameran kanssa ja kuvasin tämän talven lumia. Koskaan tässä asunnossa asuessani ei ole ollut lunta näin paljon.

Hanget ovat sileät ja valkoiset, aidat korkean kuorrutuksen peitossa, pensaat kuin pehmeitä veistoksia, katoilta lumi on juuri putoamaisillaan kuin täytekakun päältä liian runsas kermavaahto.

Ja aurinkokin on heittänyt viiltojaan, häikäissyt aivan.

Pidän tästä talvesta.

Tilhiä!

2010-01-30T16:10:00.010+02:00

Pihassani oli noin 60 tilhen parvi.
Taivas oli pilvinen ja iltapäivä jo pitkällä, niin ettei valoa ollut tarpeeksi. Mutta en malttanut olla kuvaamatta lintujen parinkymmenen minuutin pyrähdystä pihani pihlajiin.

Ensin ne kokoontuivat läheisten kuusten latvaan ja sieltä tekivät harkittuja syöksyjä pienten pihlajien oksille. Hetkessä puut olivat tyhjät marjoista.

Vaikka linnut olivat hyvin lähellä, en saanut yhtään kunnollista, siis tarkkaa, lähikuvaa. Mutta iloinen olen näistäkin kuvista.

Kiitollisena lukijoista

2010-01-29T15:04:00.011+02:00

Jonkin aikaa olen seurannut sitä, mitä reittiä blogiini tullaan. Jotkut tulevat suoraan, ilmeisesti blogini on heidän kirjanmerkeissään. Se tuntuu ihmeelliseltä ja onnelliselta. Että jotkut lukevat kirjoituksiani säännöllisesti! Siitä olen hyvin kiitollinen heille. En siis kirjoita vain itselleni, vaikka kirjoittaminen siltä tuntuukin.

Kovin usein ei sivuillani synny keskustelua, mikä tietenkin johtuu teksteistäni: ne eivät herätä riittävästi ajatuksia, ne eivät synnytä vastalauseitakaan - ilmeisesti. Enhän tietenkään voi tietää. Mutta jokainen kommentti on tervetullut ja jokaisesta olen iloinen.

Joskus ajattelenkin, kuinka mukavaa olisi, jos lukija joskus ilmaisi itsensä vaikka kuinkakin lyhyellä kommentilla. Erityisesti ilahduttaisi vakituisten vierailijoiden kommentit. Mutta lukijalla on täysi oikeus olla piilossa, olla vain lukija. Jokainen lukija on tärkeä!

Yksi kiehtova joukko lukijoissani ovat he, jotka hakevat blogistani vinkkejä koulutöihin. Pystyn hyvin päättelemään sen, sillä he tulevat sellaisilla googlehauilla, jotka tunnistan äidinkielen ja kirjallisuuden tehtäviksi.

Yleisin haku taitaa olla viime kevään ylioppilasesseen otsikko Mihin tarvitsemme facebookia? Kirjoitin siitä lyhyesti keväällä, mutta eipä tekstistäni lukiolaiselle taida apua olla hänen kirjoittaessaan omaa esseetään - onneksi, sanoo minussa äikänope. Ja kummastuttaakin, sillä luulisin heidän olevan paljon minua tietävämpiä tuon aiheen suhteen. Minä olen ollut Facebookissa vuoden verran enkä ole siellä kovinkaan aktiivinen.

Toiseksi lukiolaisten hakulistalla on Raija Siekkisen Leipä-novelli. Se oli muutama vuosi sitten ylioppilaskoetehtävänä. Opettajat ovat näköjään mieltyneet siihen ja antavat sen luettavaksi oppilailleen. Ja nämä siis hakevat apua - toivottavasti eivät sentään valmista analyysia ja tulkintaa - netistä. Blogistani voi siihen muutaman vinkin saada, mutta ei kyllä valmista analyysia. Toivon silti, ettei kukaan varasta minun tekstiäni sellaisenaan. Sitä paitsi kyllä kokenut opettaja erottaa sen oman oppilaansa tekstistä.

Mutta kenties eniten on tultu lukemaan tekstiäni Tsernobylin lapsista. Se tuntuu erityisen hyvältä, sillä tekstini kautta lukijat löytävät - jos avaavat linkin - erinomaisen kuvasarjan niistä monista sairauksista, joita ydinvoimalan tuho on aiheuttanut lapsille. Tuo kuvasarja ei voi olla liikuttamatta katsojan tunteita. Tsernobyl ei saa unohtua.

Kuvianikin on viime aikoina tultu katsomaan. Se minua ilahduttaa - ja hämmentää. Tunnen suurta nöyryyttä sen edessä, olenhan aivan amatööri kuvaajana. Mutta jos kuvat jotakuta ilahduttavat, mikäpä sen mukavampaa. Ja vaikka eivät ilahduttaisikaan!

Bloggaus on ollut harrastukseni nyt reilut kaksi vuotta. Se on mukavaa ajanvietettä, mutta pakottaa joskus myös ajattelemaan, rakentamaan oman mielipiteensä. Tavoitteeni nimittäin on kirjoittaa vakavistakin aiheista, ainakin silloin tällöin. Kirjallisuus on kestoaihe, mutta sitä lupausta en ole pystynyt pitämään, jonka itselleni kesällä annoin. Ehkä jossain vaiheessa.

Kiitos lukijat! On hauskaa tietää, että te olette olemassa.

Kuvassa on uuneja, jotka muutaman talvisen viikon kotini lähellä ilahduttivat kuin taideteokset. Rakennukset niiden ympäriltä purettiin, ja nyt on hävitetty myös uunit. Saapa nähdä, millaisia taloja tuolle kauniille tontille ensi kesänä aletaan rakentaa. Tuskinpa niihin kuitenkaan tuollaisia uuneja muurataan.

Talven kukat

2010-01-24T09:54:00.006+02:00

Jouluksi ostamani amaryllis intoutui kasvattamaan kaksi uutta kukkavartta, ja nyt se kukkii runsaammin, suuremmin ja punaisemmin kuin konsanaan jouluna. Sipulissa on voimaa, ja valossa. Kenties sillä on erinomainen paikka ruoka- ja työpöydälläni, jonka yläpuolella sitä valaisee 16 W:n energialamppu. Vettäkään se ei juuri kaipaa. Kaikki mitä se kukkiakseen tarvitsee on kasvun aikana varastoitunut suureen sipuliin.

Ulkona ei kuki mikään, mutta kukkien muistot ovat kauniita. Loppukesän rehevän kukkijan, syyshortensian, kukkatertut kuivuvat pensaaseen ja säilyvät talventörröttöjinä. Nyt ne kuin kukkivat toista kertaa lumihunnussaan. Eilen lumi kimalsi timantteina kuivien kukkien terälehdillä.

Äiti vai puoluejohtaja

2010-01-16T13:09:00.016+02:00

Tänään Ykkösaamussa Paula Lehtomäki ilmoitti, ettei lähde kilpailemaan Keskustan puheenjohtajuudesta. Se oli yllättävä, mutta ymmärrettävä päätös. Kun häneltä ohjelman jälkeen kysyttiin, mikä ero on hänen ja Jyrki Kataisen tilanteessa, onhan Kataisellakin pieniä lapsia, Lehtomäki vastasi: "Hänellä on vaimo, minulla ei."

Siinäpä se. Vaikka kuinka puhuisimme tasa-arvon maailmasta ja kuvittelisimme, että miehillä ja naisilla on samat mahdollisuudet, se ei ole totta. Naisen on aina punnittava paljon rankemmin perhetilannettaan. Vaikka hänellä olisi kuinka tasa-arvoa kannattava puoliso, joka myös on osallisena perheen arjessa, ei äiti ole korvattavissa. Tai jos niin tehdään, jäävät lapset paljosta paitsi. Jäävät lapset paitsi tietenkin isästäänkin. Poissaolevat isät ovat olleet todellisuutta vuosisadat, ellei -tuhannet. Mutta isät eivät tätä punnintaa samalla tavalla tee - ainakin tärkeisiin tehtäviin on aina ollut ehdolla myös nuoria isiä.

Niin ovat naiset joutuneet aina punnitsemaan: jos ennen nainen tahtoi edetä uralla, hän saattoi valita naimattomuuden - ja siis luopui sekä lapsista että avioliitosta. Jos hän valitsi avioliiton ja lapset ja silti tahtoi edetä uralla, hänelle jäi mahdollisuudeksi ulkoistaa äitiytensä - niin kuin Lehtomäki kuvasi. Naiset palkkasivat kodinhoitajan, joka oli lasten elämässä paljon enemmän kuin äiti, jota he näkivät kenties sunnuntaisin.

Hyvä esimerkki tällaisesta uralleen keskittyneestä äidistä oli Emmi Jurkka, jonka lapset vanhoilla päivillään kuvaavat lapsuuttaan suorastaan traagisesti: Vappu ja Sakari eivät muista olleensa koskaan äitinsä sylissä; heiltä suljettiin ovi, kun äiti oli tullut teatterilta ja tahtoi levätä.

Noin ei tahdo kukaan nykyäiti lapsiaan kasvattaa. Se ei siis ole enää mahdollinen vaihtoehto. Mahdollisia vaihtoehtoja ovat siis lapsettomuus tai töiden valitseminen sen mukaan, miten ne sallivat äitiyden todellisen toteutumisen. Lehtomäen haastattelusta kävi ilmi, ettei Keskustapuolueen puheenjohtajan vaatimukset millään mahdu äitiyden vaatimusten kanssa samanaikaisesti hoidettaviksi. Hän totesi myös, että muissa puolueissa tilanne on ilmeisesti toinen.

Niinpä jäinkin miettimään, olisiko ollut mahdollista, että Lehtomäki olisi sittenkin lähtenyt kisaamaan puheenjohtajuudesta sillä näkemyksellä, että hän muuttaa Keskustan puheenjohtajuutta. Hän asettaa omat ehtonsa, hän päättää itse, onko hän jatkuvasti koko Suomen keskustalaisten käytettävissä. Ei hänen kai kuitenkaan olisi tarvinnut noudattaa aikaisempien puheenjohtajien tapoja eikä edes kentän vaatimuksia.

Aivan toisenlainen puheenjohtajakandidaatti on Paavo Väyrynen. Hänellä ei ole mitään esteitä pyrkimiselleen, ei hän pidä sellaisena edes ikäänsä. Pöyhkeästi hän esiintyy merkittävänä valtiomiehenä pitäessään 100-vuotiaasta isästään kirjoittamansa kirjan julkistustilaisuutta. Uskomatonta on, että hän on järjestänyt tilaisuuden ulkoministeriöön. Hän istuu ison pöydän ääressä, ulkoministeriön seinämän edessä kuin olisi ulkoministeri itse - tai kenties jotakin vielä suurempaa. Vaikka hän kuinka kiemurteli- väyrysteli - puhuessaan aikeistaan pyrkiä puheenjohtajaksi, katsojalle ei jää mikään epäselväksi noissa kulisseissa. Vastenmielistä.

Annan arvoa Paula Lehtomäelle hänen päätöksestään. Valinta on ollut varmasti raskas ja vaikea - ja silti ainoa oikea. Lapset tarvitsevat äitinsä, häntä ei voi kukaan korvata. Keskustapuolueelle kyllä puheenjohtaja löytyy.

Taitaapa käydä niin, että Keskustapuolue saa puheenjohtajakseen sen Väyrysen viekkaasti ehdottaman varttuneen puheenjohtajan - kaikista ennakko-oletuksista huolimatta. Hänen nimensä ei välttämättä kuitenkaan ala V:llä, vaan voi alkaa vaikkapa P:llä. Muunlaisen ratkaisun aika kuitenkin olisi juuri nyt.

17.1. j.k. Lehtomäen oman puolueen nuoret miehet - ainakaan yksi heistä -eivät näytä ymmärtävän niitä arjen olosuhteita, joista käsin Lehtomäki ratkaisunsa on tehnyt. Miehen maailma tosiaan on erilainen kuin naisen. Tero Mäenpää ei tunnu ymmärtävän, että Lehtomäen tilanne on aivan toinen kuin Angela Merkelin tai Hillary Clintonin, joihin hän Lehtomäkeä vertaa. Heillä ei ole pikkulapsia - Merkelillä ei lapsia ole, ja Clintonin tytär on jo aikuinen.

On harmillista, ettei pienten lasten äideillä tosiaankaan ole tilaa elää sekä äidin että merkittävässä poliittisessa asemassa olevan päättäjän elämää. Vaikka toisaalta juuri Lehtomäki on osoittanut, että se yhdistelmä on kuitenkin mahdollinen, onhan hän ministeriaikanaan, joka alkoi vuonna 2003, synnyttänyt kaksi lasta ja ollut aivan ilmeisesti myös arjessa heidän äitinsä. Mutta nuorta äiti-pääministeriäkö ei siis ole mahdollista tässä maassa nähdä? Onko heitä muualla?

Tammikuun sunnuntaiaamuna

2010-01-10T12:42:00.014+02:00

Tänään oli lähdettävä ulos varhain.
Koivut ovat morsiamia - niin Hilma-mummini sanoisi kuvan koivusta.

Roskisten viereen oli kasvanut huurteisten joulukuusten metsä.

Oli talven kaunein aamu, puut paksussa huurrehunnussa, valo utuisen pehmeä.

Kuvat eivät tavoita sitä valkeuden ja pimeyden tunnelmaa, joka kotitienooni ympäröi, mutta muutamassa on kenties sentään jotakin siitä.

Tammikuu on ollut oikeaa talvea, liiankin kylmää astmaatikolle. Siitä huolimatta olen iloinnut jokaisesta päivästä, siivouskin tuntui eilen mukavalta, kun matot ja vuodevaatteet tuoksuivat pitkään pakkaselta oltuaan ulkona tuntikausia - matot pitkin valkoista pihahankea.

Uuden vuoden lumet

2010-01-03T13:00:00.013+02:00

Uuden vuoden aattona matkasin etelään Kainuun lumilta. Lumesta raskaat kuuset, männyt ja koivut reunustivat tietä, rekat pöllyttivät lunta niin, että sokkona sain hetken ajaa. Mutta tie oli hiljainen, vastaantulijoita ei juuri ollut.

Pohjoisen tie oli vielä sinisempi kuin etelän, miten lie valo taittunut. Aurinkoa ei matkalla juuri näkynyt.
(Kuvat on otettu linja-autopysäkiltä noin kolmisenkymmentä kilometriä Kajaanin eteläpuolelta. Ylempi tie vie etelään, alempi pohjoiseen.)

Lumisateet ovat jatkuneet kotonakin. Pieni kuuseni on lähes peittynyt valkoiseen.

2009-12-23T15:14:00.002+02:00

Jouluiloa! Joulurauhaa!

Väkivaltaa vastaan

2009-12-15T17:54:00.007+02:00

Mies hakkasi ja raiskasi useita kertoja - kaksi vuotta vankeutta

Tiistai 15.12.2009 klo 16.44

Lohjalaismies vangittu avopuolisonsa surmasta

Tiistai 15.12.2009 klo 15.59

Poliisi etsii vaimonsa murhasta epäiltyä miestä

Tiistai 15.12.2009 klo 12.41 (päivitetty klo 15.25)

Poliisi sai ilmoituksen mennä tarkastamaan kerrostaloasuntoa Salossa sen jälkeen, kun perheen lasta ei noudettu päiväkodista.

Otsikot ovat tämän päivän Iltalehdestä. Ne eivät kaipaa kommentteja.

Sofi Oksanen nosti muutama viikko sitten puheenaiheeksi suomalaisen miehen väkivaltaisuuden. Monet miehet ja naisetkin julmistuivat hänen puheistaan - vaikka ne oli esitetty lopulta varsin maltillisesti ja vaikka ohjelma pyrkikin nostamaan esiin tietoisen stereotyyppisiä näkemyksiä. Harva niistä, jotka Sofia haukkuivat, oli vaivautunut katsomaan Tanskan television haastattelua.

Tämän päivän uutiset kertovat, ettei hän liioitellut. Näitä uutisia on ollut viime aikoina paljon. Tilastot kertovat, että joku suomalainen mies tappaa puolisonsa, nykyisen tai entisen, joka toinen viikko. Kauhistuttaa ajatella, muuttuvatko tilastot vielä pahemmaksi tänä vuonna.

Jotkut varmasti sanovat, että uutisista löytyy muitakin otsikoita. Niin löytyykin. Tytöt hakkaavat tyttöjä, pojat poikia, joku nainen uhkailee entistä miestään.

Koulutytön hakkaaminen ei ollut koulukiusaamista

Maanantai 14.12.2009 klo 08.58

Viikissä pahoinpidelty 14-vuotias tyttö hakattiin kateuden takia, kertovat tytön kaverit Helsingin Sanomille.

Poikajoukko hakkasi 15-vuotiaan

Lauantai 21.11.2009 klo 16.30

Poliisi tutkii:

Rehtori kaasutti päin ex-miehen perhettä

Tiistai 15.12.2009 klo 02.21

Poliisi epäilee, että rehtori yritti tappaa ex-miehensä perheen.

Helsingin Sanomien kolumnissaan Anna Karismo kirjoittaa nuorten väkivallasta, joka tapahtuu julkisesti ja jota seuraa suuri katsojajoukko videoiden ja nauraen. Kukaan ei puutu, kukaan ei auta uhria, eivät nuoret, eivät aikuiset. Tällaisia raakoja väkivallan tekoja on tapahtunut viime aikoina Suomessa, mutta myös Kanadassa, Uudessa-Seelannissa, USA:ssa.

Kyse on väkivallan kulttuurista. Mitä useampi hyväksyy hiljaa sivusta seuraten väkivallan teot, sitä enemmän niitä myös tehdään. Myös käsitteet ovat hämäriä, ja myös niillä oikeutetaan väkivaltaa. Koulukiusaaminen ei ole kiusantekoa, se on väkivaltaa silloin kun se on tönimistä, lyömistä, potkimista tai silloin kun se on pilkkaamista, eristämistä, nimittelyä.

Kyse on arvoista. Kun ihmiset tuntevat vain oman itsensä tärkeäksi, kun kaiken lähtökohta on minäminä, kun vain oma menestys merkitsee, kun kasvoja on suojeltava viimeiseen saakka, kun omat edut menevät kaiken ohi, muista ihmisistä tulee vain välineitä. Heillä ei ole ihmisarvoa, heistä ei tarvitse välittää. "Muiden elämä on tosi-tv:tä, jota pitääkin seurata vain sivusta", kiteyttää Anna Karismo.

Kun luin näitä uutisia, aloin voida pahoin. Onko meidän tosiaan mentävä täydellisen barbarian tilaan, ennen kuin voidaan taas löytää ihmisyys ja toisista välittäminen?

(Kuva on Turun ylioppilaslehdestä, jossa käsitellään Amnestyn Joku raja -kampanjaa.)

Oikea Finlandia

2009-12-02T17:54:00.007+02:00

Onneksi olkoon, Antti Hyry!

Finlandia-palkinnolle ei voinut olla tänä vuonna muuta saajaa, vaikka ehdokkaita olikin kuusi, kuten aina.

Uunia en ole vielä lukenut, mutta luinpa iltapäivän Aittaa - jonka kuvaa en onnistunut kuvahaulla löytämään, omituista - ja katosin hiljaiseen, hitaaseen maailmaan.

Hiljaista ja hidasta on omakin maailmani tällaisina päivinä, kun ei tarvitse kouluun lähteä. (On meneillään koeviikko, eikä minulla ole koetta eikä kokeenvalvontaa. Silloin istun pöytäni ääressä ja korjaan, tänään ovat olleet vuorossa abien preliesseet. Mutta niiden lukemisen välissä siis myös Aitta.)

Aitta nousee, mutta samalla mies miettii, havainnoi, kulkee kulkujaan, istuu soututuolissa, ajattelee. Koko tuotantonsa Hyry on liikuttanut ihmistä maailmassaan, maailmassa, kysynyt perimmäisiä kysymyksiä.

Hänellä on paikoillaan alin etuhirsi, sitten toisiinsa kiinnitapitetut lattiapuut peräkkäin, ja alin takahirsi, selvä lava taivaan alla metrin korkeudella kentästä. Hän istui lavan laidalla ja riiputti jalkojaan, jotka eivät yltäneet lähellekään maata.

Tässä tämä nyt on tätä myöten. Tällaista minä vain teen, vaikka on jo myöhäinen syksy, ja tuossa ovat suuret koivut ja kellastuvat lehdet, ja tuomen mustat ja villiviinimarjan punaiset ja katajat ja niitten siniset marjat ja tuossa kirkkaankylmä meri. Missä pitäisi minun olla, missä on minun oikea kohtani.

Lintu on huoneen löytänyt, pääskynen pesän.

Koulut ja kirjastot vai tunnelit ja hallit

2009-11-29T06:39:00.020+02:00

Mikä siinä onkin, että tunnelit ja urheiluhallit ovat kuntapäättäjistä niin tarpeellisia ja välttämättömiä. Niin Tampereella kuin Helsingissäkin suunnitellaan valtavia hankkeita. Toivovatkohan pormestarit jäävänsä historiaan niiden rakentajina, visionääreinä, jotka uskalsivat tehdä isoja ratkaisuja.

Tuskinpa Tampereen ratapihan kattavasta jääkiekkohallista saadaan Gaudin tai Guggenheimin kaltaista vetonaulaa, vaikka lobbarit rahankiilto silmissään sellaista visioivatkin. Rakennus tarvitsee myös sielun, ja sitä ei jäähallilla ole, ei vaikka sinne vietäisiin millaisia massatapahtumia tahansa. Taidemuseot, teatterit, kirkot ja konserttisalit luovat sielun taiteella, eivät ihmismassoilla.

Peruspalveluiden järjestämisestä ei glooriaa saa, niiden ylläpitäjä ei saa nimeään peruskiveen.

Koulut, kirjastot, terveysasemat, päiväkodit, vanhustentalot joutaa siistiä kaupunkikuvasta, sillä seinistä ei kannata maksaa. Tätä slogania kokoomus on viime vuosina hokenut, ja ilmeisesti sitä uskotaan. Niiden vähentämisellä maksamme nuo toiset seinät tai ainakin niiden vaatiman infran, eikä se ole halpaa.

Tampereella julkistettiin viime viikolla lista lakkautettavista kouluista: kolme lukiota (Kaarila, Hervanta ja Tammerkoski ja jo ensi syksynä Messukylä, josta taisteltiin vuosikausia mutta joka silti päätettiin lakkauttaa ja sulattaa osaksi Sammon suurlukiota - se rakennettiin muutama vuosi sitten, vaikka jo silloin nähtiin, ettei sinne riitä tarpeeksi oppilaita tilojen kokoon nähden; siis jo silloin oli ajatuksena pienentää lukioverkkoa, vaikka sitä ei ääneen sanottu) Sampolan yläkoulu, Saukonpuiston erityiskoulu sekä lukuisia alakouluja ollaan lakkauttamassa tai niiden toimintaa supistamassa.

Jo aiemmin esiteltiin suunnitelmaa, jossa pohdittiin useiden lähikirjastojen lakkauttamista, mm. oman kirjastoni Koivistonkylässä. Tämän vuoden listalle jäi Lamminpää, mutta mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, lakkautussuunnitelmaan palataan uudelleen.

Lakkautuslistan suunnittelua on ollut johtamassa kokoomuslainen apulaispormestari Kristiina Järvelä, mutta näin suuressa hankkeessa on varmasti mukana myös kokoomuslainen pormestari Timo P. Nieminen.

Samalla kun seinistä luovutaan, jätetään lapset ja nuoret ilman heille kuuluvaa lähipalvelua, omaa koulua. Samalla kun seinistä luovutaan, ollaan valmiit kyseenalaistamaan se työ, mikä on tehty monien koulujen erityisosaamisessa. Esimerkiksi Tammerkosken kuvataideopetus on tarjonnut monipuolisen vaihtoehdon niille nuorille, joita kiinnostaa visuaalinen maailma. Satojen pienten kolmasluokkalaisten tuttu ja turvallinen, kävellen tavoitettava alakoulu vaihtuu isoon kouluun kilometrien bussimatkan päähän. Se lähiolukio, johon pääsee vähän huonommalla keskiarvolla, on mahdollisuus niille nuorille, joille keskustan parhaiden lukioiden ovet eivät aukea. Se on heidän koulunsa, heidän mahdollisuutensa saavuttaa omat unelmansa.

On niin, että näillä leveyksillä seiniä tarvitaan, niitä hyviä tiloja, joissa ihmiset voivat olla, oppia, kasvaa, tavata toisiaan, rentoutua, parantua, elää turvassa. Ne ovat kuntalaisia varten, he tarvitsevat niitä. Tarvitaan seiniä, tarvitaan avaria, kauniita, remontoituja tiloja pikkulapsille, koululaisille, kotiäideille lapsineen, vanhuksille, sairaille, toipilaille - koko kaupungissa, ei vain keskustassa.

Pormestari, avaran huoneensa arvopöydän ääressä istuja, ei näe kuntalaista, vain tilikirjojen numerot - ja omat suuret visionsa. Olisikohan aika jalkautua kaupungille, istua TKL:n (tai HKL:n) bussin kyytiin ja mennä käymään pienessä päiväkodissa, lähikirjastossa, lähiön omassa lukiossa, vanhusten palvelutalossa sinä päivänä kun kirjastoauto poikkeaa sen pihaan. Ehkä niin näkisi enemmän oman kaupungin elämää kuin yritysvierailun lounastapaamisessa.

j.k. Tänään 1. joulukuuta Helsingin kaupunki julkaisi "kaikkien aikojen lakkautuslistan", kuten Hesari otsikoi. Ylipormestari Pajunen puhuu säästöistä, mutta kyse on lakkautuksista, leikkauksista. Säästöillä saadaan joskus jotakin aikaan, leikkaukset ovat vain menetyksiä: mistä luovutaan, se menetetään. Hesarissa virisi heti aamutuimaan ylettömän vilkas keskustelu, ja valtaosa kirjoittajista ihmetteli kaupungin linjaa. Ihmeteltiin myös sitä, mitä säästöjä syntyy, kun kaupunki lakkaa maksamasta itselleen vuokraa lakkauttamalla omia toimintojaan. Sitä sopiikin kysyä.

On ihmeteltävä, miten meillä oli sotavuosien jälkeen varaa alkaa maksaa lapsilisää ja kustantaa jokaiselle lapselle ilmainen kouluruoka, miten meillä oli varaa 70-luvulla siirtyä peruskouluun ja perustaa terveyskeskukset, kun yhteiskunta oli monin verroin köyhempi kuin nykyinen rikas Suomi. Mutta kun osa yhteiskunnan jäsenistä, pääomatuloa saavat, ei maksa lainkaan asuinkunnalleen veroa, on jouduttu siihen, että ne jotka maksavat, maksavat kaksinkerroin: ensin veroina ja sitten heikentyvinä palveluina.

Voi aikoja, voi tapoja!

Kirjaruno 4

2009-11-26T14:40:00.004+02:00

Pirkko Saisio

Kadonnut aurinko - Betoniyö.

Kainin tytär
pienin yhteinen jaettava
: vastavalo.

Kirjaruno 3

2009-11-24T06:43:00.016+02:00

Bo Carpelan ja Raymond Carver

Myöhäiset äänet

Kesän varjot

Axel,
vielä yksi asia:
Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

(Klikkaa kuva suuremmaksi, näet kirjat paremmin. Tämä kirjoitusohjelma on kurja: se ei suostu sisentämään, vaan heittää tekstin aina vasensuoraan. Olisin sisentänyt toisen säkeen: alkamaan suunnilleen tavun -set kohdalta.)

Kirjarunot

2009-11-22T14:25:00.006+02:00

Tiina on innostunut kirjan nimien tuomista assosiaatioista: kirjankansirunoista. Hauskoja kuvia, kiintoisia runoja.

Teinpä itsekin pari, otin suoraan hyllystäni siinä olevaa järjestystä rikkomatta.

Eeva Kilpi

Muistojen aika, Tamara.
Naisen päiväkirja,
Elämä edestakaisin.

Marguerite Duras

Kesäsade
Puoli yksitoista kesäiltana.
Rakastaja.

Ei Muuta.

***

Kokeilkaapa. Kiehtovaa.

Huolenpitoa ja huoltamista

2009-11-21T18:19:00.012+02:00

Viime aikoina olen tullut lukeneeksi mainoksia tavallista tarkemmin (on meneillään lukion äidinkielen 4. kurssi, ja sen sisältöihin kuuluvat mainokset, kuten muutkin mediatekstit). Otinpa tarkempaan käsittelyyn automainoksen, ja mitä huomasinkaan (olen kyllä lukenut sen aiemminkin, mutten ole oikeastaan tullut ajatelleeksi, mikä on hyvä merkki - mainokset jättävät minuun hyvin vähän jälkiä).

Mainoksen alareunassa luki: huolenpitosopimus 48 euroa/kk. Siis huolenpitoa autolle.

Minun kielenkäytössäni huolenpito liittyy ihmisiin: pidämme huolta lapsista, vanhuksista, sairaista, vammaisista - toisistamme, kun huolenpitoa tarvitaan. Lemmikeistäkin olemme velvollisia pitämään huolta, kun olemme ne omiksemme ottaneet. Myös tuotantoeläimistä olisi pidettävä huolta paljon paremmin kuin niistä nykyään pidetään.

Ennen aikaan auto huollettiin, ei siitä pidetty huolta. Kyllä sitä pestään ja puunataan, se tankataan ja renkaat vaihdetaan nykyäänkin. Mutta ei se ole huolenpitoa. Ei auto ole elävä olento.

Markkinamiehet osaavat.

Me muut emme taida oikein enää osatakaan. Jäävätkö he huolta vaille, jotka huolenpitoa tarvitsevat, kun rahaa riittää kulutettavaksi autojen huolenpitosopimuksiin? Miksei missään ole sitä instanssia, josta voisi ostaa vanhukselle täydellisen huolenpitosopimuksen kohtuullisella hinnalla?

Pienellä eläkkeellä ei osteta kalliita palvelutalopalveluita. Ja kun sellaiseen ei varaa ole, on tyydyttävä siihen, mitä talouskurimuksessa kärvistelevältä kunnalta saa. Kunta taas pitää vanhukset mahdollisimman pitkään kotona, vaikka nämä eivät enää siellä toimeen tulisikaan: joku tuo ruoan kerran päivässä, toinen käy kerran viikossa lajittelemassa lääkkeet dosettiin ja kylvettämässä, ja jos vanhus on oikein huonokuntoinen, hänet käydään auttamassa päivään ja yöhön aamuin illoin, mutta aikaa ei riitä siihen, että hänen kanssan oltaisiin. Siivoukset ja kauppa-asiat on järjestettävä itse.

Huolenpitoa ei vanhus saa, kiireen täyttämää pikapalvelua vain. Omaiset sentään useimmiten pitävät huolta, jos omaisia lähellä on. Kaikilla ei ole.

j.k. Tulipa Hilman päivän kunniaksi kirjoitettua sekä aamulla että illalla. Päivällä suojasin omenapuuni jänisverkolla, kävin koiran kanssa pitkällä lenkillä - ihanat kumisaappaat - ja askartelin valokranssin. On ollut hyvä päivä, vaikkei olekaan lunta niin kuin viime vuonna.

Marraskuusta matkaa jouluun

2009-11-21T09:40:00.011+02:00

Marraskuu on pimeimmillään, mustimmillaan, ankeimmillaan, värittömimmillään, valottomimmillaan. Ei minua pysähtynyt maa masenna, ei. On lohdullista tietää, että maa pitää sisällään elämän, kuolleesta kasvaa uusi aikanaan, marrosta mahla. Mutta pimeyden valta vie mielen mukanaan, ja siihen tarvitsen valoa, kynttilän pehmeää ja lepattavaa lempeyttä.

Jouluun on aikaa kuukausi - se tuntuu pitkältä kuukaudelta, joulu on kaukana. En tunne viehtymystä edes ajatella joulua vielä, heitän joulumainokset suoraan roskiin, kierrän tavaratalon joulupukin ja -tavararöykkiöt kaukaa.

Jouluni alkaa vasta joulukuussa, vähitellen itsenäisyyspäivän jälkeen, odotus tiivistyy 20. päivän aikoihin. Sitä ennen valon määrä saa lisääntyä, niin kynttilän valon kuin kauniiden sähköistenkin - erityisesti ajattelen nyt kotikaupunkini upeita valoja. Eilen illalla niistä jälleen kerran iloitsin ja kaupunkini ainutlaatuista keskustaa ihailin.

Olen suunnitellut värkkääväni valokranssin oveen metallilangasta, huopakoristeista ja led-valoista. Saapa nähdä tuleeko siitä mitään. Mutta ajatus on ollut mukava. Innostus tuli Strömsöstä. Älkää vain lopettako FST:tä! Sieltä tulee paljon kiinnosvia ohjelmia: sarjoja, elokuvia, kulttuuria, mm. kirjallisuuskeskusteluja, joita YLEn kanavilla ei ole enää lainkaan Teeman Kirjamaata lukuun ottamatta (se on kuitenkin paljon muutakin kirjan liepeiltä).

Pikkujouluihin en nykyään jaksa lähteä, vaikka ne varmasti hauskojakin ovat. Mutta eilen olin työkaverin synttäreillä. Hän järjesti isot viisikymppiset: sukulaiset, työkaverit, ystävät ja kaverit söivät ja joivat. Puheita pidettiin, lauluja laulettiin. Olipa hauskaa, nauroimme ja muistelimme menneitä - se lienee jo sallitua, kun yhteistä työelämää on takana yli 20 vuotta. Ja nuoremmatkin viihtyivät. Emme ole olleetkaan koko työporukalla tällä tavalla koolla aikoihin, en muista milloin.

Sen sijaan meillä on riittänyt jatkuvaa koulutusta, mikä tarkoittaa istumista iltamyöhään kovilla tuoleilla kuuntelemassa jotakuta, joka puhuu jotakin, mikä samantien katoaa mielestä. Miksi työelämä onkin luiskahtanut tällaiseksi? Ennen työnantajakin osallistui siihen, että matkustimme yhdessä, oli hauskaa, virkistyimme, jaksoimme taas. Nyt työnantaja istuttaa meitä väsymykseen asti milloin minkäkin konsultin yleisönä, tarjoaa nuukat viinerikahvit.

Ei marraskuu sentään onneksi aivan valoton ole. Kiitos siitä työkaverille, joka yllätti iloisesti!

Yksityistämisvimma

2009-11-08T09:22:00.007+02:00

Luin juuri jommastakummasta aamun sanomalehdestäni, että Björn Wahlroos pitää tärkeänä valtionyhtiöiden entistä nopeampaa myymistä. Niin aina. Pikavoittoja valtiolle, jatkuvia rahastuksen mahdollisuuksia pörssiyhtiöille. Kerran myyty, ainaiseksi menetetty. Minun ikäluokkani muistissa kyllä on, miten Thatcherin Englannin kävi, kun rautatietkin yksityistettiin, mutta nuoremmat eivät pysty vaaroja näkemään.

Kuntataloudessa on jo vuosia yhtiöitetty, ulkoistettu, yksityistetty. Mitä siitä on seurannut? Kuntalaisten valitsemat valtuustot eivät enää pysty vaikuttamaan liikelaitosten toimintaan samaan tapaan kuin aiemmin, kuntalaiset maksavat enemmän, palvelu voi huonontua.

Tampereen kaupunki on alkanut yksityistää liikennelaitostaan, pääosin erittäin hyvin toimivaa TKL:ää. Nuorena Tampereella asuessani en kaivannut omaa autoa, TKL kuljetti mihin olinkin menossa. Nyt autoilen kyllä silloinkin kun bussilla pääsisi, laiskuuttani. Hyvin liikennelaitos edelleen palvelee.

Mutta miten käy vuosien mittaan, kun linjoja siirretään yksityisten bussiyhtiöiden haltuun? Toista lähilinjaani ajaa nykyään Paunu. On vaikea käsittää, miksi siihen on päädytty, muuten kuin siksi, ettei tahdota pitää huolta hyvin toimivasta Liikennelaitoksesta. Vähitellen vähennetään huolto- ja siivousväkeä ja muuta TKL:n omaa toimintaa sillä perusteella, ettei entistä tarvetta ole. Kalustoa ei sitten voida huoltaa eikä uusia sitä mukaa kuin tarvetta on. Ja kun toimintaa on supistettu riittävästi, voidaan sanoa, että TKL toimii huonosti, on yksityistettävä koko toiminta, se kun on parempi ja edullisempi tapa järjestää joukkoliikenne. Sillä tavalla saadaan ajettua hyvin toiminut palvelu yksityisten liikenneyrittäjien syliin. Sekö on meidän kaupunkilaisten etu. Yksityinen yritys ei koskaan toimi yleisen edun vaan liikevoiton maksimoinnin periaattein - ja kaupunkilainen maksaa.

Onneksi Tampereella sentään puuhataan hyviäkin liikenneuudistuksia: on selvitetty rollikan palauttamista katukuvaan. Se tuntuu mukavalta.

Kirppikselle kipin kapin

2009-10-27T16:33:00.006+02:00

On taas aika kerätä kasaan tavaraa, jota en tarvitse. Siinä on kyllä iso homma ja olen vasta alkutekijöissä. Torstaina olen kasseineni odottamassa Tampereen parhaan kirppiksen avautumista ja järjestän ystäväni kanssa kirppispöytämme kuntoon.

Kirjoista on aivan mahdottoman vaikea luopua. Moneen kertaan siilasin katseellani kirjahyllyni lävitse, ja vaivaiset kahdeksan kirjaa on vasta hinnoiteltu odottamaan myymistä. Tänään ja huomenna on tehtävä raaempi katselmus. Nimittäin uusille kirjoille on saatava tilaa. Kesällä ostamani eteisen hylly, joka kuvassa näkyy, on jo melkein täysi.

Olen huomannut, että myös lahjaksi saatuja tavaroita minun on vaikea myydä, vaikka en olisi koskaan niistä varsinaisesti pitänyt. Jokaista lahjaa olen jonkin aikaa käyttänyt edes jotenkin, tunnen että niin on hyvä. Lahjan antaja kun on aina ollut liikkeellä hyvää tarkoittaen. Lahjan antaminen ja saaminen on ilo. Mutta aikansa kaikella. Kirppiksellä lahja saa uuden käyttäjän, joka kenties pitääkin siitä enemmän kuin minä.

Vaatteita en juuri kaapeistani myytäväksi vie. Siihen on kaksi syytä: käytän yleensä loppuun ne vaatteet, joista pidän; ne, joista en pidä, ovat niin vanhanaikaisia, ettei niitä kukaan kuitenkaan ostaisi.

Tuosta voi lukea, että olen kehittynyt vaatteiden ostamisessa. Nykyään ostan uuden vaatteen hyvin nopeasti. Kun jotakin tarvitsen, menen tiettyyn kauppaan, valitsen hetken ja ostan parhaan. En yleensä kadu ostoksiani.

Monet parhaista vaatteistani olen ostanut hyvin nopeasti, jopa niin, etten ole muita edes sovittanut. Niin ostin tämän syksyn takin. Olin alusvaateostoksilla ja satuin näkemään kauniin ulsterin tangolla. Sovitin sitä, kyselin myyjältä vähän lisätietoja siitä - ja ostin. Tiesin tarvitsevani, vaikka en ollut vielä ajatellutkaan takkikauppoja. Olen ollut takkiin hyvin tyytyväinen.

Astiat ja koriste-esineet tuntuvat tekevän kirpparilla hyvin kauppansa. Niinpä on käytävä tarkasti läpi joulukoristelaatikot. On juuri sopiva hetki myydä kaikki tarpeeton. Ja kun joku halvalla saa, kenties ostaa tarpeeseensa - tai iloonsa.

Vaikka kirppispöydässä on tekemistä, pidän silti kaikesta siitä touhusta. Kirppiksellä on oma tunnelmansa, olipa siellä myyjänä tai ostajana. Ja aina saa hyvän mielen, kun tavara kiertää. Maailma paranee - taas vähän.

Kirjojen makuja

2009-10-25T11:29:00.012+02:00

Olen mietiskellyt kirjojen eroja. Hotakaisen voi hotkaista, puraista nopsaan, maut ovat yksinkertaisia. Siekkinen on siemailtava lyhyin, viipyilevin kulauksin, pysähdyttävä maistelemaan salaperäisiä vivahteita. Manneria voi nautiskella maun kerrallaan, muutaman mustikan, pienen leivoksen verran, kypsän tomaatin, ruisleivän palan, valkosipulin kynnen; mutta vasta yhdessä kaikista mauista tulee sitä, mitä ovat hänen runonsa - eikä makuja voi enää irrottaa toisistaan.

Nuo maut tulivat mieleen kun leivoin aamutuimaan mustikkapiirakan. Talviaika antoi minulle yhden aamutunnin lisää, olin jalkeilla jo viideltä. Mustikan makua ei voi jäljitellä, ei saada aikaan esansseilla. Ei muitakaan perusmakuja, ei niiden vivahteitakaan silloin, kun tahdotaan saada aikaan maukasta syötävää.

Samoin on kirjojen laita. Kun kirjallisuus on kestävää, sen on oltava muuta kuin pikaruokaa: höttöistä taikinaa, rasvaista täytettä, esanssijuomaa. Se on ruista, järvikalaa, auringon kypsyttämiä tomaatteja, perunoita, mustikoita, aitoa vaniljaa. Siinä on raikasta vettä, laatuviiniä, piimää.

Ne maistuvat aina, niihin ei kyllästy. Pikaruoan syö joskus pahimpaan nälkäänsä, hyvää ruokaa kaipaa aina - joka kerta pitkään keitetty hernekeitto maistuu hyvältä, kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Oppilaat tietävät

2009-10-05T16:58:00.000+03:00

.

Kepun Matti

2009-10-02T20:30:00.012+03:00

Sääli. Ei meidän Matti, johtava poliitikko, oikein osaa tuota englantia.

No, se on ymmärrettävää, mutta ettei suomeakaan, entinen päätoimittaja.

Uutisissa Matti sanoi tärkeimmän asian nyt olevan, että Yle selvittää häneen kohdistamansa väitteen erään lautakasan maksajasta. Ei edelleenkään sanaakaan hänen johtamansa Nuorisosäätiön myöntämästä vaalituesta hänelle itselleen, ei Nuorisosäätiön rakennuskoplauksista, ei Nova-rahoista, ei Keskustapuolueen toimistossa perustetuista yhdistyksistä, ei Kesärannan kokouksista. Uskookohan Matti, että ne lakkaavat olemasta, kun niistä ei puhuta.

Ja kepukansa tuntee yhä suurempaa myötätuntoa: talo, jonka rakensi Matti, ei voi olla kepulikonstilla pystytetty.

JK 5.10. Vesa Heikkinen kirjoittaa Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen blogissaan siitä, mitä keskustapuolueen sivuilla sanotaan avoimuudesta ja vastuusta. Niin juuri, sanojen ja tekojen ristiriidat ovat joskus yllättävän avoimia ja selviä. (Auli Hakulisen blogiteksti selventää selkeän ja selvän eroa kiintoisasti.) Käykääpä lukemassa.

(Kuvassa ei rakenneta Matin taloa.)

Kainuun kuvia

2009-09-27T19:35:00.003+03:00

Upeita kuvia Kainuusta ja muualtakin tuolla. Jani Souranderin kuvat vangitsevat.

Kajaani on kulttuurikaupunki, kaikesta huolimatta. Nimittäin siellä, niin kuin muuallakin, kiristetään kulttuuribudjetteja. Eivät taloudenpitäjät ymmärrä kulttuurin merkitystä ihmisen hyvinvoinnille.

Tampereella ollaan sulkemassa lähikirjastoja. Siitä pitää kirjoittaa aivan oma juttunsa. Sen verran se harmittaa, ja ihmetyttää.

Syksyn tuulia

2009-09-27T08:55:00.005+03:00

Viikot ovat vierineet. Päivät ovat olleet hyvin täysiä: työtä, muita projekteja, kaikenlaista. Enkä tiedä, onko ollut kirjoitettavaakaan.

Maassa tapahtuu, politiikassa kiehuu. Minua väsyttää tämä maan tapa, ettei juuri kukaan tunnu ymmärtävän tekojaan, ei välitä siitä, mitä niistä seuraa, valehtelee kirkkain silmin. Ei siitä ole muuta sanottavaa, ei minulla. Asia on harvinaisen selvä. On tehty väärin, on otettava vastuu tekemisistään.

Kannattaa katsoa Pressiklubi ja kuunnella erityisesti Kaarina Hazardia. Hän sanoo ne olennaiset asiat, miksi tämä poliittinen tilanne on kriisi ja miksi sitä ei pidä ohittaa ilman, että siitä kannetaan vastuu: Suomen poliittinen tilanne ei kestä sitä, että politiikan moraali murenee tällä tavalla. Nimittäin jos tahdotaan, että vaaleissa riittää edelleen äänestäjiä, ja jos tahdotaan, ettei Perussuomalaiset ota murskavoittoa seuraavissa vaaleissa.

Tänään mennään ulos; on kesän viimeinen päivä, sanoo säätiedotus. Onkin ollut kiehtova syyskuu: syksyn värit, tuoksut, tuulet, mutta kesän lämpo ja valo. Korkeat taivaat ovat avartaneet ajattelua, niin toivon. Niin olisi hyvä.

Tavoitteena valkolakki

2009-08-25T16:57:00.008+03:00

Helsingin Sanomat uutisoi tänään väitöskirjatutkimuksesta, jonka mukaan lukiovertailuissa hyvin menestyneet lukiot eivät välttämättä ole tehokkaita.

Tässä uutisessa ei ole mitään uutta pienen (maaseutu)lukion opettajalle, eikä varsinkaan opolle. Kun meidän lukioon tullaan myös 7:n keskiarvolla - jotkut jopa sen alle, kun eivät ole saaneet muuta opiseklupaikkaa - on itsestään selvää, että joudumme tekemään kovasti töitä, että he saavat aikanaan valkolakkinsa. Mutta yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta kaikki sen saavat, ja suurin osa saa myös jatko-opintopaikan korkeakoulussa lukion jälkeen.

Se vaatii meiltä kaikilta yhteistyötä. Me tunnemme oppilaamme, he eivät pääse meiltä piiloon (nimittäin joku tietenkin mielellään joskus piiloutuisi, kun jokin kurssi venyy ja vanuu). Olen lukuisien oppilaiden kanssa suunnitellut juurta jaksain opintojen etenemistä, jakso jaksolta, kurssi kurssilta.

Kun opettaa lukion kaikkia oppilaita, - opetan jokaiselle lukioni oppilaalle vähintään kahdeksan kurssia äidinkieltä ja puolitoista kurssia opoa - heidät oppii tuntemaan hyvin. Jokaisen kanssa on tilaisuus palaveerata. Kahden kesken suunnitellaan myös ylioppilaskirjoituksia ja jatko-opintoja.

Totta kai isojenkin lukioiden opettajat ja opot tekevät samaa työtä. Meillä henkilökohtainen ohjaus on kuitenkin välttämätöntä ja työhön itsestään selvästi kuuluvaa. Jos oppilaat tulevat lukioon yli 8:n, joihinkin jopa 9:n keskiarvolla, olisi kai aikamoinen epäonnistuminen, jos heistä ei tulisi ylioppilaita hyvin arvosanoin. Kyllä vain meidänkin huippumme - he, jotka ovat parhailla keskiarvoilla kouluun tulleet - ovat yltäneet huippuarvosanoihin ja jatkaneet opintojaan jopa Harvardissa ja MIT:issä asti. Hyviä oppilaita on mukava opettaa.

Mutta niin on heitäkin, jotka eivät ole arvosanoiltaan niin hyviä.

Opettajan työssä parasta ovat oppilaat ja se, että saa heitä opettaa. Oppitunneilla viihdyn parhaiten, kun koulussa olen.

Kesän kuvat

2009-08-22T12:46:00.017+03:00

Jatulintarha haastoi minut muutama kuukausi sitten kuvameemi in. Silloin minulla ei tuntunut oikein olevan kuvia, joilla siihen osallistua. Vähän kuvia on vieläkin, mutta kun kesällä olen innoissani kameran kanssa kuljeskellut, voin valita tämän kesän kuvistani niitä aiheita, jotka ovat olleet toistuvia ja tärkeitä. Kaiken kaikkiaan olen kuvannut luontoa: kasveja, eläimiä, maisemia.

1. Linnut

Mökillä olin ihastuksissani, kun näin telkkäemon kuusine poikasineen. Vaikka jouduin kuvaamaan niitä pitkään keskipäivällä vastavaloon, en malttanut olla kuvaamatta. Kuvat ovat siis ylivalottuneita, eikä niitä saa korjaamallakaan mallikelpoisiksi. Onneksi linnut lähtivät tunnin lekottelun ja leikin jälkeen uimaan rantaa pitkin: pääsin kuvaamaan aurinko selkäni takana. Vaikeinta on lentävän linnun kuvaaminen: tuntui aivan mahdottomalta saada lintu lennossa kuvaan, tarkentaa, laukaista sekunnin välissä. Kun sen olin tehnyt, huomasin, että ruudussa olikin vain pala taivasta tai vain linnun siipi, pyrstö.

2. Taivaat

Johtuiko tuosta lentävien lintujen kuvaamisen vaikeudesta vai siitä, että minusta loppukesän taivaat ovat olleet erityisen kauniita, olen kuvannut paljon pilviä. Pilvet ovat kiehtovia, etäisyyttä niiden ja minun välilläni on vaikea käsittää, ja silti ne tuntuvat olevan osa lähiympäristöäni. Ylempi kuva on makuuhuoneeni ikkunasta otettu. (lisäys 24.8.Vaihdoin kuvan, kun kamerastani löytyi viime viikolla kuvattuja taivaita. Pidin tämän väreistä.) Tarkka katsoja huomaa kotikaupunkini tunnetun maamerkin. Alempi kuva on esimerkki siitä, mitä syntyi, kun yritin kuvata lintuja. Ovat ne pääskytkin tuossa kuvassa, mutta katsoja näkee lähinnä taivaan, pilvet ja seinän.

3. Kukat

Olen hyvin perinteinen luontoa harrastava kuvaaja siinä, että kuvaan mielelläni kukkia. Digikamerallani se onnistuu varsin helposti. Kukkien kauneus on ikuista, hetkellistä. Siinä lienee kukkien aikojen yli jatkunut viehätys.

4. Maisemat

Kaikkein vähiten kuvissani on maisemia, mutta mökkilomallani oli ihanaa kuljeskella kallioilla ja kuvata öisiä rantoja. Mikä jälkeenpäin harmitti, oli se, etten tullut heränneeksi aaumaikaisin kuvaamaan. Tai etten valvonut läpi yön ja kuvannut maisemaa valon muutoksessa. Olen oppinut paljon valosta tämän kesän aikana, kiitos valokuvauksen.

j.k. Unohdin eilen haastaa, teen sen nyt: Ikkunaiines, Mika Sipura, Sanat, KooTee.

Juhlia ja rahoja

2009-08-11T18:26:00.010+03:00

Onkohan muuten kenenkään syntymäpäiviä tässä maassa juhlittu yhtä suuresti kuin Ilkka Kanervan puolitoista vuotta sitten? Ystävien juhla, virallinen juhla, kansanjuhla ja juhlaseminaari. Huh! En muista, miten juhlittiin vaikkapa Kekkosta, kun hän täytti 70. Varmasti juhlittiin. Kekkosen juhlinta lienee ollut henkilöpalvontaa, vaikkei sitä sillä nimellä tuohon aikaan kutsuttu. Ulkoministeriä juhlittiin. Henkilöpalvontaa sekin, vaikkei taaskaan sitä sanaa käytetty. Hyvin pian kyllä muusta syystä muita sanoja, jotka eivät kohdettaan miellyttäneet.

Eduskuntalaitos täytti sata vuotta. Valtiojohto ja kansanedustajat juhlivat sitä mm. oopperassa. Siitä laskusta kiivailtiin ja oopperan ideoinutta Seppo Tiitistä ja Paavo Lipposta moitittiin tuhlaamisesta - tilattiin nimittäin uusi suomalainen ooppera, Isän tyttö, joka lienee oikein onnistunut, onhan sitä esitetty juhlan jälkeenkin. Ei lasku taitanut sentään miljoonia olla - koko juhlavuoden kaikki kulut olivat viisi miljoonaa. Ja olihan tilaisuus juhlan arvolle oikein sopiva. Olisi voinut demokratian alkua enemmänkin juhlia, ja sitä, että silloin naisetkin saivat kansalaisoikeudet. Edistyksellisiä aikoja.

Hupaisaa on lukea menneestä iltapäivälehdestä Kanervan juhlien suunnitelmia ja kulujen rahoitusta. Seminaaria pidetään ja rahaa kerätään. "Loput herra Kanerva maksaa omistaan." Mitkähän ne loput mahtoivat olla.

(Kuva MTV3:n sivulta.)

Elämänvoimaa!

2009-08-09T07:50:00.017+03:00

Päätin, että kirjoitan säännöllisesti - tai säännöllisen epäsäännöllisesti - jostakin viime aikoina lukemastani kirjasta. Saapa nähdä, pitääkö päätös ja kuinka kauan.

Luin matkalla Joel Lehtosen Putkinotkon, luin sen 1954 ilmestyneen painoksen. Se on merkittävää sikäli, että siinä eletään jotakin elokuun alun päivää. 1980-luvulla ilmestyneessä painoksessa, joka on hyllyssäni, eletään jotakin heinäkuun lopun päivää. Kun luin romaanin elokuun alussa, oli kiehtovaa ajatella, että tapahtumat sattuivat juuri samoihin aikoihin kesästä, yli 90 vuotta sitten.

Putkinotkon I osan ilmestymisestä tulee kuluneeksi 90 vuotta. Se on juhlan paikka. Siksi luinkin sen nyt. Onneksi Hannu Marttila muistutti siitä blogissaan.

Romaani kuvaa eteläsavolaista maisemaa ja siellä eläviä ihmisiä lumoavasti: se livertää, suhisee, kuiskaa, keikkuu, kiljuu, huutaa, tömistää, kiroilee, vääntää. Ihmiset elävät elämäänsä yhden kesäisen päivän ajan. Tuona päivänä on helle, ihmisillä olisi paljon tekemistä, kun saisivat toimitettua. Muutamat heistä ovat alati ahkeroimassa, osa makaa, tuumaa, kiukkuaa, keksii verukkeita.

Putkinotko on Käkriäisen perheen tila, jonka Aapeli Muttinen omistaa ja jossa on myös hänen huvilansa. Juutas Käkriäinen on vahva mies, joka tekee rivakasti töitä, kun saa niistä kiinni. Se vain vie aikansa, usein viikkojakin. Heinäntekokaan ei aina osu niihin päiviin, kun heinä olisi tehtävä. Mutta yötä myöten Juutas heinäpellolla niittää sitten kun sinne lopulta toimettuu.

Rosina, Juutaksen vaimo, on puuhassa aikaisesta aamusta asti, ensimmäisenä hän silmänsä Putkinotkon saunassa avaa - tuvan seinä on purettu, kun se on lahonnut, ja edelleen ovat edellistalvena kaadetut hirret makuullaan maassa sinistymässä, ei ole Juutas saanut seinää korjattua - ja viimeisenä hän ne siellä sulkee. Elukat on ruokittava, lehmät lypsettävä, muoskille järjestettävä syötävää, on mentävä kaupunkiin asioita toimittamaan ja tulevaa elämää järjestämään, sieltä tultua helliteltävä pienimpiä, on huolehdittava naapurin lehmän astutus, on saatava leipätaikina nousemaan, kun Juutas on viimein saanut haettua jauhoja, on paistettava leivät, on huolehdittava, että muoskat lämmittävät herra Muttiselle ja neiti Lyygialle saunan, on mietittävä miten voisi estää uusien lasten tulemisen. Rosinan päivä on täyttäkin täydempi.

Ja tytär Leja on perinyt Rosinan ahkeruuden: ilman Lejaa Rosina uupuisi työhön. Leja tekee työt nuoruuden riemulla ja keveydellä, ohi mennen hän hoitaa pientä veljeään, pukee pikku siskonsa, kiehauttaa kahvit, hakee lehmät laitumelta lypsettäviksi, auttaa mummoa, keittää perunat. Hiljainen ja tasainen Leja tekee aikuisen työt.

Rosina kestää arjen kovuuden voimalla: hän huutaa niin, että Putkinotkon tienoo raikuu ja kaikuu. Hän kiroaa, kovistelee, uhkailee. Lapset saavat kuulla kunniansa, Juutaskin, kun on sopiva hetki. Mutta kova ei Rosina ole, hellästi hän ajattelee lapsiaan, hellästi kohtelee, ei koskaan lyö, vaikka uhkaa kepillä. Hellästi hän lapsilleen laulelee kauniilla äänellään.

Mutta Juutasta on käsiteltävä taiten, sillä ei mies tee mitään, jos komennetaan, itsestä on tahto tekemiseen löydyttävä. Rosina on oppinut käsittelemään miestään. Illan viime hetkinä Juutas on rakentamassa Rosinan suunnittelemaa viinapannua.

Luonto elää koko ajan Käkriäisten ympärillä, he ovat osa sitä. Heille kaunis eteläsavolainen maisema on arkisen raadannan näyttämö, eivät he sen kauneutta jouda ihmettelemään. Kenties joskus kalastamisen lomassa tai lehmien hakumatkalla pienen hetken voivat nauttia kesäpäivän ihmeellisestä lämmöstä ja kauneudesta.

Aapeli Muttinen romantisoi Putkinotkon maiseman, jokaisen polun ja pensaan, lammen ja sen yli taipuvan lepän. Sauna on hänelle pyhä paikka, jossa ollaan aina samalla tavalla: on oltava tuore vasta, on juotava piimäsintua, on oltava koko miesjoukko mukana. Käkriäiset toteuttavat hänen toiveensa, onhan heidän elämänsä Putkinotkon herran vallassa. Eivät he vielä tiedä, mitä Muttinen on suunnitellut.

Muttisen suunnitelma on yksi päivän suurista muutoksista. Sillä muutosten päivä tuo elokuinen hellepäivä heille on.

Putkinotko on romaani, jossa ei ole oikeastaan juonta, ei rakennetta. Sen kertoja tarkkailee ihmistensä elämää, lähtee väliin yhden matkaan ja jättää muut tekemään, mitä tekevät. Kertoja pysähtyy tarkkailemaan hetkiä pitkäksi aikaa, herkistyy kaikilla aisteillaan. Kertoja käyttää sanoja, jotka tuntuvat jo kadonneen suomesta mutta jotka lukija kyllä kontekstistaan ymmärtää. Kertoja puhaltaa henkilöihin elämän sanoilla, jotka ovat maalauksellisen kuvaavia, tarkkoja, eläviä, ihmeellisiä. Lauseiden rytmi vaihtelee, välillä kiihtyy hengästyttäväksi, välillä melkein pysähtyy.

Romaanin alussa, aikaisin aamulla pieni Repekka ja vähän vanhempi Jopi ovat heränneet:

"Lunta tattaa, vettä tattaa, taitaa tulla kee-tää...!" Sitten rupesi hän pyörähtelemään, nopeasti kuluva ja posketkin rasvaava voileipä toisessa kädessä. Ja hän lauloi ja tanssi. Mutta nyt, levähdettyään mummon edessä, ryhtyy hän uuteen lauluun ja uuteen tanssiin. Ja uuteen nauruun, remahtelevaan ja visertelevään niin kuin pääskyset tuolla korkean viiritangon ympärillä. Äskeisellä nuotilla laulaa hän uutta laulua. Se alkaa: "Koila juokki tietä myöten..." - - Repekka pilkistelee jo aidan raosta kujalle ja huutaa kohti kurkkua, kutsuen lehmiä juomaan, huutaa niin, että kaiku kajahtelee: "Tänn'se, Yömiä! Tänn'se, Palmua! Tänn'se, Poikaa!" Jopi on kiivennyt saunan luona aidalle, kulkeakseen sitä myöten tuvan nurkalle, aamuiseen tapaansa. Päässä on hänellä Muttisen vanha knallihattu, jonka pohjassa on reikä. Se päähineen on hän kaapannut äsken kujalta, ja nyt se on kallistettu nojaamaan pienen Jopin hartioihin. Reiästä pilkistelee Jopin tukka. Jopin on vaikea pysyä pykäläisellä aidalla, ja siksi hän huudahtelee itsekseen: "Saakeli soi, saakeli soi!" Kaiku toisella puolella olevasta kallioseinästä tuntuu vastaavan Jopin huutoon. Sen tähden Jopi pysähtyy ja alkaa matkia kaikua. Se on hänen jokapäiväistä askarettaan, ja varsinkin jokaisena uutena aamuna hän hihkailee ja toitottaa elämänvoiman pakotuksesta.

Elämänvoimaa! Sitä lukijakin saa lukiessaan Putkinotkoa. Suosittelen.

* * *

Kuvissa on pohjoissavolaista maisemaa elokuisena iltapäivänä 2009. Maata viljellään. Elämänvoimaa on näissäkin maisemissa. On ollut vuosisadat. Ja varmasti on näissäkin maisemissa huudeltu lehmiä laitumelta, keikuttu aidoilla, riidelty ja rakastettu niin torpissa kuin taloissakin.

Esteettisiä elämyksiä

2009-07-19T20:32:00.009+03:00

Tampereen kaupunki on kylvänyt lenkkipolkuni varrelle mitä kauneimman kukkakeon: hunajakukkia ja unikoita.

Aloin sunnuntaipäiväni radion äärellä ja suosittelen muillekin YLE Radio 1:n kulttuuri- ja musiikkiohjelmia. Aamuisen kirjallisuusohjelman jälkeen lähdin lenkille, ja kun aamun valo oli lempeä ja taivas kaunis, kuvasin pitkään.

En tiedä, onko tällaisen kukkakedon perustaminen kallista tai suuri vaiva, mutta olen varma, että se on hintansa arvoinen. Lenkkipolku kulkee kerrostalojen ohi, ja kukkameri näkyy niiden ikkunoihin ja parvekkeille. Onnelliset asukkaat saavat ihailla sitä joka päivä. Ja me lenkkeilijät ohi kulkiessamme.

Kiitos siis Tampereen kaupungin puisto-osastolle (lienee oikea osoite) esteettisestä elämyksestä!

j.k. 27.7. Jopas olenkin ollut aatoksissani kirjoittaessani tätä tekstiä: olen taivuttanut keto-sanan omalla lapsuuden murteellani, enkä ole missään vaiheessa tullut sitä huomanneeksi. Kirjakielessä tietenkin keto:kedon.

Kukkapelto (kedoksi tuo on kenties liian laitettu, tyylitelty) on muuttanut ilmettään näinä parina viikkona. Kun tänään kuljin siitä ohi, sen valtaväri oli unikoiden punainen, hunajakukan lilaa oli siellä täällä ja saunakukan valkoiset kukinnot olivat saaneet lisää tilaa. Kamera ei sattunut mukaan tällä kertaa.

Taas alkaa reilun viikon netitön jakso.

Syksyllä yritän palata vanhaan rytmiini: kirjoitus kerran viikossa, suurin piirtein.

Heleitä heinäkuun päiviä ja suloisia elokuun öitä, lukijani.

Juhannusta kohti!

2009-06-17T15:16:00.007+03:00

Valmista tuli. Viikko siinä meni, ja isompi homma oli kuin ajattelinkaan. Muutama puulaatta täytyy vielä ostaa, loppuivat kesken kaupasta. Onneksi on ollut sateita, niin että kylvökset ja istutukset ovat saaneet veden taivaalta. Olisi aika homma kastella niitä, ja juomaveden tuhlaustakin.

Muutama kuvaharjoitelma tältä aamulta, kun viimein oli kesävaloa.

Oikein iloista ja kesänlempeää juhannusta jokaiselle!

Olen netin ulottumattomissa heinäkuun alkupuolelle asti, joten kirjoittamisessakin on sen mittainen tauko. (Ellen sitten intoudu kirjaston koneelta kirjoittelemaan.)

Fyysisen työn ihanuudesta

2009-06-14T10:51:00.007+03:00

Eipä ole ollut tapanani pyhittää lepopäivää, vaikka toisaalta pidänkin siitä ajatuksesta, että on oltava katkoja työntekoon ja muuhun arkiseen aherrukseen. Siihen sunnuntait ovat oikein omiaan. En viihdy kauppakeskuksissa, niin että mulle on aivan sama, ovatko kaupat sunnuntaisin auki vai eivät.

Mutta sunnuntaiaamuisin, kun lehdet on luettu ja kahdet kahvit juotu, on oikein hyvä ajankohta saada jotakin hyödyllistä aikaan. Tänä aamuna se hyödyllinen oli auton sisätilojen siivous. Kyllä olikin kertynyt hiekkaa! Mikä johtuu siitä, että meneillään on isompi projekti: terassin laajennus. Eräskin asennushiekkasäkki on autolla kuljetettu rautakaupasta pihalle.

Kun talvet on omistettu ennen kaikkea henkisille uurastuksille, on kesällä erityisen mukavaa saada aikaan käsillään ja huomata nopeasti työnsä tulokset. Pidän fyysisen työn tuomasta väsymyksestä, pidän siitä, että lihaksissa tuntuu se, mitä on tehnyt. Tällä iällä on hyvä huomata myös se, että edelleen on voimissaan ja pystyy moneen. Talvella olen ajoittain huolissani kunnostani, laiska kun olen välillä lähtemään lenkille. Kirjaan tartun mieluummin, kun joutoaikaa liikenee.

Terassin teko ei tokikaan ole vain yhden naisen urakka, vaan siinä on tarvittu kumpaakin poikaani. Rivakasti olemme poikien kanssa hommia paiskineet. Se on ollut mukavaa.

Pihatöitä riittää edelleen. Kukkapenkki on laajennettava. Pihan takaosasta päätin kokeilla tehdä kukkakeon, saapa nähdä onnistuuko se. Se onkin hidas projekti. Nyt on valmiina pohja, jossa on terassin kuopasta kaivettu maa-aines. Siihen sekoitan muutaman pussin multaa. Peruskasviksi kylvän apilaa ja loppukesästä kerään ketokasvien siemeniä. Päivänkakkaraa, puna-ailakkia, kellokukkia, siankärsämöä. Siemenet vain maahan talvea odottamaan, ja keväällä nähdään, nouseeko mitään.

En kuitenkaan näinäkään päivinä ole lukemista unohtanut. Suosittelen jokaiselle Marja-Liisa Vartion romaaneja ja runoja, Raija Siekkisen novelleja ja pienoisromaaneja, Carol Shieldsin novelleja ja romaaneja. Ja miesten kirjoja myös. Nyt vain on niin, että taaskin lukulistallani näyttää olevan enimmäkseen naisia.

Juhlat ja kesä

2009-06-01T16:12:00.007+03:00

Toukokuu on ohi. Ohi ovat myös juhlat.

Kuva on tamperelaisen lukion lakkiaisjuhlista viime lauantailta. Istuin salissa ja katselin onnellisia nuoria, jotka saivat valkoisen lakkinsa kolmen vuoden aherruksen jälkeen. Ohjelmassa oli kaunista musiikkia ja perinteisiä puheita. Ja tietenkin lakkiaisjuhlallisuudet Gaudeamus igitureineen.

Vaikka olen joka kevät lakkiaisjuhlissa, olivat nämä juhlat kuitenkin erilaiset. En ollut omassa koulussani, vaan poikani koulussa. Poikani oli yksi heistä, jotka tuossa juhlassa lakitettiin.

Äidin ylpeydellä ei ollut rajoja, kun rehtori sanoi hänen nimensä ja ilmoitti hänen saavan stipendinkin, muusikon stipendin. Hän olikin mukana esiintymässä jokaisessa koulunsa juhlassa. Niistä ja muistakin ansioista se hänelle annettiin, kertoi musiikinopettaja myöhemmin koulun pihalla.

On mukavaa järjestää juhlia. Olen järjestänyt tänä keväänä kahdet: oman kouluni rehtorin vapaamuotoiset eläkejuhlat ja poikani lakkiaiset. Iloisia juhlia vietimme.

On onnellista huomata, että vieraat viihtyvät, että kaikilla on mukavaa. Kun vieraat juttelevat keskenään vapautuneesti ja iloisesti, vaikkeivat ole aiemmin toisiaan tavanneetkaan, tuntee onnistuneensa emäntänä. Sellaiselta minusta tuntui lauantaina. Iltapäivän tunnit vierähtivät siivillä.

Nyt on kesä. Aika on rajaton. Nyt ehdin taas uloskin kuvaamaan.

Metsän värejä, ja veden

2009-05-03T11:03:00.011+03:00

Olin vapun aikaan mökillä Luopioisten metsissä. Metsän syvällä, järven lahdelman rannalla, hiljaisuudessa, jonka rikkoivat vain lintujen huudot ja laulut, ahkeran puunpienijän moottorisahan hurahdukset.

Elämän mieli on näissä tällaisissa päivissä: luonto ravitsee kaikkia aisteja, nostaa sisimmästä pintaan muistoja ja tunteita. Kun siihen liittyy hyvät keskustelut, niiden tuoma ajattelun ravitseminen, ei oikeastaan osaa enempää kaivata elämältään.

Onko se lomaa? Eikö se juuri ole elämää. Mistä se on lomaa? Siitäkö on kyse, että työ määrittää elämän niin vahvasti, että ne hetket, kun voi olla täysin irti työstä, ovat jotenkin ainutlaatuisia ja harvinaisia. Eihän niin tarvitsisi olla. Hyvä elämä on sitä kaikkea, mikä nyt on pilkottu työksi ja lomaksi.

Elämää pihassa

2009-04-23T16:03:00.007+03:00

Sammal on tavattoman kaunista. Se kasvaa talon päädyssä, polun laidalla. En ymmärrä niitä, jotka repivät sammalen ja peittävät maan laatoilla. Mutta jokainen pitää kauniina sitä minkä kauniiksi näkee.

Krookukset avasivat vihdoin nuppunsa. Auringossa on voimaa.

Ruohosipulia voi jo syödä.

Raparperi on hyvällä alulla ja kuukauden päästä on piirakan aika.

Surua

2009-04-15T19:06:00.009+03:00

En ota kantaa siihen, onko oikein vai väärin, tanssiiko Pirkko Mannola. Sen voi tietää vain hän itse, vain hän voi tuntea oman tapansa surra ja tahtonsa tanssia. Siitä tunnutaan nyt tahdottavan keskustella iltapäivälehtien keskustelupalstoilla. Keskustelun tason voi jokainen arvata tai käydä lukemassa.

Mutta siltä tuntuu, ettei tämä meidän aikamme anna surulle tilaa, ei sen vaatimaa aikaa, ei lupaa antautua surun valtaan, jos niin tahtoo. Ihmisen on oltava reipas ja urhea, on jaksettava, vaikka maa vetäisi surevaakin. Suru vaatii pitkän ajan, silloin kun hyvin läheinen on kuollut, se vaatii hiljaisia aikoja, oman itsen ympärillä pyörimistä. Niiden aika tulee varmasti, jos niille ei heti läheisen kuoleman jälkeen ole tilaa.

Me unohdamme hyvin nopeasti sen, että jollakulla on suruaika. Helposti lohdutamme läheisensä vastiKään menettänyttä surevaa sanoen: "Elämä jatkuu!" Niin jatkuukin, mutta ei se jatku samanlaisena kuin ennen menetystä. Se muutos on otettava vastaan, menetys on hyväksyttävä. Koska elämä jatkuu ympärillä eivätkä muut sure surevan kanssa, vain harva suruaan näyttää tai siitä puhuu. Se on vaiettu aihe, tabu melkein. Jokaisen on pärjättävä melkein heti sillä vauhdilla ja tahdilla kuin aina ennenkin. Suru kun ei ole sairaus, eikä sitä pidä sairautena ottaa, ei lääkitä pois.

Siinä entisaikainen mustiin pukeutuminen oli paljon armeliaampi. Ihmisellä oli lupa surra näkyvästikin, hän sai olla surullinen, itkeäkin muiden nähden. Emme me tietenkään ketään kiellä, mutta vaivautunut hiljaisuus sen helposti ympäröi. Vaikka me luulemme olevamme vapaamielisiä ja avoimia, on elämänalueita, joissa emme osaa toimia enää lainkaan luontevasti, ihmisyyttä kunnioittaen.

Kun äitini kuoli, olin ensimmäisen viikon kuin mikään ei olisi koskettanut minua. Vain unissani olin hyvin tuskainen. Päivisin piti jaksaa järjestää asioita. Sen tunteen varmasti jakavat kanssani kaikki ne, jotka ovat läheisensä hautajaisia, pankkiasioita, henkilökohtaisten esineiden ja vaatteiden poistamista järjestelleet.

Suru iski täydellä voimallaan, kun olin päässyt hautajaismatkalta kotiin. Kävin töissä, opetin - en usko, että oppilaat minusta juuri mitään erikoista huomasivat, eiväthän he muutenkaan opettajansa henkilökohtaista elämää mieti, ja hyvä niin. Työkaverit eivät juuri osanottonsa jälkeen suruuni kajonneet, enkä muista itsekään siitä noina alkuviikkoina puhuneeni, myöhemmin kyllä.

Mutta kotona se tuntui. En kaivannut sieltä mihinkään, en oikein edes kauppaan. Lapsen vein harrastuksiinsa, ja vietin odotusajan kirjastossa. Siinä olivat minunkin menemiseni. Muun ajan istuin tai makasin sohvalla kirja kädessä - mutta en lukenut. Katse oli kiinni jossakin, mihin en nähnyt.

Niin kului kokonainen kuukausi. Seuraavana kuuna alkoi valon määrä kasvaa, talven selkä taittua. Niin alkoi surukin päästää hiukan otteestaan. Siitä alan jo muistaa jotakin muutakin kuin sohvalla olemisen. Kävin taidenäyttelyssä. Luin. Kotiin tulevan työn tein, nekin rästiin jääneet.

Mutta kokonaisen vuodenkierron olin surun vallassa. Äiti lähti niin yllättäen, en ollut siihen valmistautunut. Annoin itseni surra, laihduin. Suren välillä vieläkin, ikävöin.

Onneksi kukaan ei vaatinut minulta mitään noina aikoina. Perheen huolsin, työni tein kutakuinkin. Se riitti minulle, onneksi se riitti muillekin. Mutta en osannut suruani myöskään juuri jakaa. Vasta muutaman kuukauden päästä aloin puhua siitä kollegalle, joka myös oli menettänyt äitinsä vastikään. Kahdenkeskistä hiljaista puhetta se oli, ja hiljaa oloakin. Se teki hyvää.

Surupukuun en pukeutunut, se ei tullut mieleenikään. Sen verran näkyvillä opettaja on, että oli helpompi olla se, mikä oli ollut ennenkin. Mutta en pitäisi vääränä sitä, että joku pukeutuisi mustiin opettajanakin. Se olisi hänen valintansa, ja siksi aivan oikea.

Tekstin alkuosan kirjoitin Ikkunaiineksen blogiin kommenttina hänen tekstiinsä. Mutta aihe jäi mietityttämään, joten päätin kirjoittaa siitä omaankin blogiini. Kiitos Iinekselle aiheesta.

Hyvää työtä, hyvää elämää

2009-04-05T05:59:00.009+03:00

Eilen oli Tampere-talossa 500 kuulijaa Kriittisessä tilassa. Tänä vuonna Tampereen yliopiston, Tampereen teknillisen yliopiston ja Tampere-talon järjestämä päivä keskittyi työn iloihin ja kiroihin. Professori Mikko Lehtonen sanoi avauspuheenvuorossaan, ettei valmistelutoimikunta voinut mitenkään arvata alkaessaan vuosi sitten valmistella tapahtumaa, miten ajankohtainen aihe olisi.

Kuuntelin Kari Uusikylän ja Miina Äkkijyrkän esitykset. Kumpikin puhuja innosti kuulijansa ajattelemaan ja tuntemaan. Kari Uusikylä puhui siitä flow'sta, jonka saavuttaa kun työn tarjoamat haasteet ja siihen vaadittavat taidot sattuvat kohdakkain ja kun olosuhteet ovat muutenkin otolliset. Sen tunteen vallassa syntyvät parhaat tulokset, ilman että kukaan määrää tai kontrolloi. Jokainen flow'n kokenut sen kyllä tietää. Eikä se synny vain niin sanotuissa luovissa töissä, vaan missä tahansa työssä, kenelle tahansa.

Kari Uusikylä puhui siitä, mikä meitä työssä - missä tahansa työssä - elähdyttää. Hän korosti sitä, miten jokaisessa työpaikassa tehdään työtä, miten jokainen työ on tärkeää, miten luovuus on osa kaikkea tekemistä. Innovaatio ei synny siitä, että siitä maksetaan, että sen syntymistä kontrolloidaan, että sitä varten rakennetaan rakenteita ja suunnitellaan arviointimenetelmiä. Se ei synny säätiöissä eikä edes rahalla, vaan se syntyy ihmisten työssä ihmisten kesken.

Tietenkin työstä täytyy maksaa palkkaa, ja sitä palkkaa on maksettava oikeudenmukaisesti. Miina Äkkijyrkkä sanoi, että epäoikeudenmukaisuus on varmin tapa vahingoittaa työyhteisön toimintaa, saada aikaan kyräilyä ja pahaa mieltä. Silloin kun jatkuvasti kontrolloidaan, onko joku tehnyt sen mikä hänelle kuuluu, kun toiselle maksetaan bonuksia silloinkin kun hän ei ole tehnyt mitään erityistä, on ovi kateuteen avattu.

Kateus, nokkiminen, takanapäin puhuminen, selkään puukottaminen, kahdenkeskinen supattelu - siinä Miina Äkkijyrkän lista niistä tavoista, joilla työyhteisö murtaa omaa olemistaan. Kun työyhteisössä toimitaan tuohon tapaan, on varmaa, ettei siellä kukaan voi hyvin.

Miina Äkkijyrkkä kehotti meitä kuuntelemaan itseä, tulemaan sinuiksi itsemme kanssa, etsimään ominta tapaa tehdä työtä. Se vaatii hyvät työolot - ja aivan varmasti hyvää ruokaa. Äkkijyrkkä aloitti kuvaesityksensä kuvalla ruokapöydästä. Ilman hyvää ruokaa kukaan ei jaksa.

Se johdatti minut ajattelemaan, mahtaisiko yksi syy suomalaislasten hyviin tuloksiin Pisa-tutkimuksissa olla maukas kouluruoka, jonka jokainen suomalainen lapsi saa ilmaiseksi. Nälkäisenä ei kukaan jaksa koulutunneilla olla ja opiskella. Ruokatunti katkaisee koulupäivän, silloin jutellaan kavereiden kanssa, rentoudutaan. Sen jälkeen taas jaksetaan.

Kenties jonkun kannattaisi tutkia tarkemmin. Loppuisivat puheet siitä, miten kouluruoasta voitaisiin säästää. Aina säästöpuheiden yhteydessä kuulee jopa sitäkin, miten muissa maissa ruoasta maksetaan. Niin kuin ei voitaisi olla ylpeitä siitä, että meillä on ollut varaa tarjota lapsille ilmaista kouluruokaa silloinkin, kun Suomi oli paljon köyhempi kuin nyt. Koulukaupunkini käyttää yhden kouluaterian raaka-aineisiin 68 senttiä. Se tuntuu mahdottoman vähäiseltä summalta, ja silti sillä saadaan aikaan useimmiten oikein hyvä ruoka-annos, jonka syö mielellään.

Parasta opettajan työssä onkin se, kun näkee oppilaat innostuneina työn touhussa. Miina Äkkijyrkän maalaaman vastasyntyneen vasikan suurin silmin ja herkin korvin hekin ihmettelevät ja tutkivat maailmaa. Ja niin toivottavasti minäkin, aina silloin tällöin. Vain se tapa pitää meidät elossa ja elämässä.

Koti ja kirjasto

2009-03-24T15:33:00.007+02:00

Viime aikoina olen ehtinyt - taas - lukea aivan liian vähän. Mutta kirjat ovat jatkuvasti läsnä, ne ovat niin keskeinen osa elämääni, etten osaa kuvitella kotiani ilman niitä. Minulla on ollut oma kirjahylly lukiovuosistani alkaen, ja omia kirjoja minulla on ollut 5-vuotiaasta saakka - voipa olla, että on ollut aiemminkin, mutta niitä en muista eikä niitä ole tallessa.

Kirjoitan nykyään kirjahyllyssäni. No, tarkemmin sanoen, tämä kone on kirjahyllyni nurkassa, keittiön ja ruokapöydän välissä. Sama tuoli on allani, kun istun pöydän ääressä syömässä, juomassa, lukemassa ja kirjoittamassa käsin ja kun istun tässä koneen ääressä - käännän sitä vain noin 140 astetta yhden jalan varassa. Kirjahyllyni on siis myös osa työpöytääni.

Muutaman vuoden kuluttua kenties saan oman työhuoneen, josta tulee myös kirjasto. Kirjasto on haave: istun siellä, tuijottelen ikkunasta, kirjoitan, luen. Sinne raahaan myös stepperini. Siinä steppaan kun tarvitsen pikaliikuntaa istumisesta kangistuneena. Lämpöisellä ilmalla piipahdan parvekkeella ja istun siellä lukemassa, heti kun tarkenen.

Mutta vaikka saankin kirjaston, olen varma, että olohuoneeseenkin jää kirjoja, kenties ostan pienen hyllyn eteiseenkin. Minulle kirja on osa sisustusta, se kuuluu kotiini. Uudessa asunnossa on ollut aina tärkeää olla kirjahyllylle riittävä seinä. Jos sellaista ei ole ollut, asunto on saanut jäädä, vaikka se olisi muuten ollut kuinka hyvä tahansa. Sellaisia asuntoja on nykyään entistä vähemmän: uusissa huoneistoissa kaikki seinät ovat rikkonaisia, isoa hyllyä ei saa mahtumaan mihinkään.

Monet ovat luopuneet kirjahyllystä, vaikka sille olisi tilakin. Heistä kirjat eivät ole hyvä sisustuksen elementti, ovathan ne niin monivärisiä ja siksi sopivat huonosti kauden väreihin. Sisustuslehtien kuvista kirjat on poistettu, ja niin monista nykykotien olohuoneistakin. Kirjojen tilan ovat vieneet viihde-elektroniikan lukuisat laitteet.

Muutos kertoo paitsi sisustustrendien muutoksesta, myös sivistysarvoista. Ennen, vielä 1980-luvullakin, kirjahylly kuului olohuoneeseen: kirjat osoittivat asujien sivistystä. Niin on vieläkin vanhojen ihmisten kodeissa: vaikka hyllyssä ei olekaan välttämättä paljon kirjoja, ne ovat siellä valokuvien ja koriste-esineiden kanssa, kenties ylähyllyllä. Tietosanakirjat, muutama romaani, vihkiraamattu, eläin- ja lääkärikirja.

Nykyihmiset eivät arvosta kirjasivistystä; heille riittää televisio ja netti. Koneet täyttävät kodin, kirjahyllyt olkoot kirjastossa. Kirjat keräävät niin kamalasti pölyäkin, ajatellaan. Keräsivät ne ennenkin, ja jonakin päivänä päätettiin, että nyt on aika pölyttää kirjat - ja samalla selailla niitä, muistella, jutella. Se päivä kuului elämään - ja kuuluu minun elämääni edelleen.

Kevätkiireitä ja Facebookia

2009-03-16T19:19:00.009+02:00

Ylkkärit on korjattu, mutta ylkkärit jatkuvat - siis koululla ja oppilailla. Nämä viikot ovat niin työntäysiä, etten edes yritä päivittää tätä blogiani kun en ehdi kuitenkaan ajatella.

Pidän työstäni, pidän näistäkin viikoista, vaikka ne vaativatkin kaiken energian. On aina yhtä innostavaa lukea abien esseitä: he osaavat, he ajattelevat. Yksi innostuu taidekuvista, toinen runoista, kolmas novellista, neljäs pohtii nuorten itsenäistymistä Suomessa ja Intiassa, viides ruotii syitä siihen, miksi Lähi-itään ei saada rauhaa.

Tehtävät eivät ole helppoja. Aikaa on kuusi tuntia ja paikkana koulun juhlasali; niissä oloissa on synnytettävä ehyt ja kiinnostava teksti. Joka kerta ihailen sitä intensiteettiä, jolla abit työhönsä tuossa tositilanteessa paneutuvat.

Oli aiheissa taas sekin tehtävä, jolla riman voi alittaa. Tänä keväänä se oli "Mihin tarvitsemme Facebookia?", joka lienee kevään suosituin aihe. Kyllä siitäkin omaperäisen ja syvällisen esseen saa aikaiseksi, mutta useimmiten siitä syntyy luettelo niistä kaikista mukavista tavoista viettää aikaa tuolla suositulla sivustolla, jolle liki jokainen abikin on rekisteröitynyt.

Niin olen minäkin. Neljä viikkoa olen tutustunut Naamakirjan ihmeelliseen maailmaan, enkä kyllä tiedä, mihin sitä tarvitsen. Ystäviä tapaan muualla, Fb:ssä on kavereita - ja niitä näyttää minullakin olevan enemmän kuin olen milloinkaan osannut kuvitella.

Toisaalta olen kyllä tavoittanut Fb:n avulla muutaman vanhan tutun, johon en kenties muuten olisi tullut ottaneeksi yhteyttä. Mutta eipä yhteys Facebookissakaan kovin ihmeellistä ole: muutama kommentti toisen seinälle, synttärionnittelut tai pari yksityisviestiä. Mutta minähän sen tietenkin ratkaisen, millaisia yhteyksiä ihmisiin pidän.

Ei Fb pyrikään muuhun kuin pinnalliseen yhteydenpitoon. Turha siltä on enempää odottaa. Ystävät ovat toisaalla - he ovat kahvilassa, työpaikalla, kotona iltaa istumassa, teatteriseurana, puhelimen toisessa päässä. Heitä ei tarvitse moikata Naamakirjassa.

Iidesjärven jäällä

2009-03-01T12:47:00.005+02:00

Viimeisen lomapäivän iloja, ei niiden isoja tarvitse olla.

Ihmisten hätä

2009-02-28T07:37:00.007+02:00

Ryanair suunnittelee rahastavansa ihmisten hädällä

Viihde - 11:27 - 27. helmikuuta 2009 - (Päivitetty klo 11:40) Hämeen Sanomat

Euroopan suurin halpalentoyhtiö, irlantilainen Ryanair harkitsee ryhtyvänsä rahastamaan matkustajien vessakäynneistä, kertoi yhtiön toimitusjohtaja Michael O'Leary perjantaina. O'Leary on tunnettu saneeraaja. Hänen aikanaan yhtiö on laajentunut tarjoamalla halpoja lentolippuja ja ottamalla lisähintaa muun muassa matkatavaroista.

Jaa-a. Voihan tuon uutisen tietenkin noinkin otsikoida.

Mutta että media olisi valmis tarttumaan kriittisemmin niihin uutisiin, joissa on kyse ihmisten hädästä.

Koko maailmaa koskeva hätä, melkein seitsemän miljardin ihmisen hätä, on yhteisen pallomme tila. Ja sitä hätää ei yhtään lievitä se, että nämä halpalentoyhtiöt saavat jatkaa ihmisten lennättämistä mitättömillä hinnoilla pitkin Eurooppaa shoppailemaan. Tavallisen, varakkaan pallonpuoliskon ihmisen hiilijalanjäljestä iso osa kertyy lentomatkoista.

Siinä bisneksessä kun ei tunnu edes olevan sitä normaalin kaupankäynnin periaatetta, että ostaja tietää, mitä ostos maksaa, ennen kuin sen ostaa. Kun hän ostaa lentolipun, sen hän saa. Mutta ei saa matkatavarakuljetusta, ei saa lentoselvitystä, ei saa edes kupillista kahvia, ei saa nyt siis myöskään WC:tä käyttöönsä tarvitessaan.

Tähän malliinhan meitä ollaan viemässä muuallakin yhteiskunnassa: se maksaa joka käyttää, ja jos ei ole rahaa, olkoon käyttämättä. Se on joidenkuiden mielestä aivan oikea periaate. Muu on hyysäämistä. Mutta tosiasiassa, juuri se on ihmisten hädällä rahastamista.

Miljoonien ihmisten on tultava toimeen eurolla päivässä. Lentomatkashoppailija ei taida maksaa sillä edes lentokoneen vessakäyntiä.

Hallituksen ylimielisyydestä

2009-02-27T08:24:00.010+02:00

Hallitus valmistelee lainsäädäntöä, ja eduskunta päättää lait. Näin suomalainen poliittinen järjestelmä toimii - periaatteessa. Kansalainen toivoo, että se toimii niin myös käytännössä, onhan hän äänestänyt eduskuntavaaleissa, mikä on hänen oikeutensa vaikuttaa demokratiassa.

Tämä Vanhasen ja Kataisen hallitus alkaa näyttää siltä, ettei sen tarvitse välittää eduskunnasta, eikä siis äänestäjistä. Vanhanenhan on moneen kertaan ilmoittanut, että hän aikoo jatkaa pääministerinä seuraavienkin eduskuntavaalien jälkeen, vuoteen 2015.

Eduskunta käsitteli eilen tärkeitä asioita, juuri niitä, joita hallitus on valmistellut ja tärkeinä pitänyt ja joista eduskunnan pitää voida keskustella: yliopistolakia ja työeläkeiän muutosesitystä. Molempia esityksiä hallitus on valmistellut siihen tapaan, että ne, joita ne koskevat, tuntevat itsensä petetyiksi.

Yliopistoväki on noussut poikkeukselliseen kapinaan. Miten voisikaan hyväksyä sitä, että ylimmän riippumattoman tutkimuksen ja opetuksen ylintä päätösvaltaa käyttää yrityselämästä valittu hallitus. Niinkin on mahdollista käydä.

Me 50-luvulla syntyneet alamme miettiä, mahdammeko päästä eläkkeelle ollenkaan, sen verran moneen kertaan työelämän aikana on meidän tulevaa eläkeikäämme muutettu. Tähän asti (90-luvun muutosten jälkeen) olen luullut pääseväni eläkkeelle, kun olen 64 vuotta 4 kuukautta vanha, hallituksen esitys lisää siihen vielä 4 kuukautta. Nuorempien eläkeikää en ala edes arvailla, tämän vuoden ylioppilaat voivat kenties saada eläkettä 75-vuotiaana.

Hallitus kuitenkin osoitti, ettei kansanedustajien kysymyksillä ja niistä syntyvällä keskustelulla ole sille merkitystä: poissa eduskunnan täysistunnosta olivat niin Vanhanen, Katainen kuin Hyssäläkin, siis juuri ne ministerit, jotka eläkelakia ovat tärkeimmin valmistelemassa. Heitä ei taida kiinnostaa, mitä mieltä kansa edustajiensa välityksellä asiasta on.

Yliopistolakikeskusteluun osallistui vain ministeri Virkkunen, muu hallitus oli jossakin muualla. Ei taida hallitusta kiinnostaa. Ministeri Virkkunen tuli lauantaina TV1:n Ykkösaamussa toimittajan moneen kertaan tivattua sanoneeksi, että opintotukea olisi syytä korottaa, että opiskelijat voisivat paneutua opintoihinsa paremmin.

Nyt sitten ollaan jotain tekemässä: palataan opintolaina-aikaan. Näinköhän hallitus ajattelee kannustavansa opiskelijoita. Näinä aikoina opintolaina tuntuu rangaistukselta. Ajat ovat niin kovin toiset kuin ne 70 - 80-luvun vuodet, joina Vanhanenkin opiskeli omaa yliopistotutkintoaan toista kymmentä vuotta. Ne lainat söi inflaatio.

Demokratia ei toimi sanelu- ja salailupolitiikan keinoin, niin kuin Vanhanen tuntuu ajattelevan.

Toivon, että Vihreät räksyttäisivät hallituksessa entistä enemmän juuri siihen tapaan kuin Outi Alanko-Kahiluoto teki yliopistolaista keskusteltaessa. Siihen vihreitä on varmasti äänestettykin.

Kaunis Audrey

2009-02-03T09:55:00.008+02:00

Anita Konkan Sanat-blogissa oli hauska meemi.

Kun en ole ilmaissut henkilöyttäni täällä blogissani (vaikka toisaalta täällä on paljon tunnistettavaa, ja monet lukijani minut tietävät), en voinut ottaa neljättä kansiota. Rikon siis meemin sääntöä 1. Muuten noudatan sääntöjä.

Tässä kansiossa on kuvia, joita olen kerännyt minulle tärkeistä kirjailijoista, näyttelijöistä, muusikoista. Niin, aivan kuin lapsena keräsin ruutuvihkoon lehdistä kuvia. Muistan elävästi, kuinka äiti arpoi meille tytöille - meitä on neljä - Beatlesien kuvat, ettei niistä olisi tullut riitaa. Se oli oikeudenmukaista, ja kuvia riitti kyllä kaikille. En muista, mitä aikakauslehtiä meille tuohon aikaan tuli, mutta johonkin aikaan ainakin Hopeapeili, Jaana ja Seura. Niistä ne kuvat leikattiin.

Kuvassa on siis Audrey Hepburn. Viimeksi olen katsonut hänen elokuvistaan Sabrinan, aivan vastikäänhän se tuli taas telkkarista. En muista, monesko kerta se oli.

Tästä kuvasta pidän erityisesti. Hän on niin Kaunis ja Viehättävä ja Salaperäinen.

Meemi kuuluu näin:

1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiossa, ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Haastan siihen Merin, Vaahteramäen Linan ja Pionin sekä Jatulintarhan.

Kirjoja ja tekijöitä

2009-02-01T09:19:00.008+02:00

Ennen kirjailijat olivat kansakunnan viisaita. Heiltä pyydettiin haastattelua, kun tahdottiin syvällisiä näkemyksiä ajan ilmiöistä. He eivät olleet julkisuudessa kovinkaan usein, mutta heidät tunnettiin silti - teostensa kautta.

Niin olettaisin useimpien kirjailijoiden tahtovan asiantilan olevan edelleenkin. Mutta niin ei ole. Kirjailija on julkinen olento. Hänen tulee olla julkisuudessa hymy huulilla, katse kameraan. Ei häneltä kovin paljon tahdota ajatuksia kuulla, kunhan osallistuu ahkerasti kiertohaastatteluihin ja lausuu vakaan kantansa milloin mihinkin päiväkohtaiseen probleemaan, kuten siihen, onko oikea muusikko valittu euroviisuihin. Useimmat kirjailijat eivät tietenkään näihin haastatteluihin osallistu, ei heitä voisi vähempää kiinnostaa.

Kirjallisuus ja kulttuuri on vientituote. ”Kirjallisuuden ja kulttuurin kaupallistaminen on minulle innostavin mahdollinen tehtävä”, sanoo WSOY:n uusi myyntijohtaja. Ennen kaikkea. Näinä laman aikoina on erityisen tärkeää, että me näymme ulkomailla. Ne ponnistelut ovat tärkeitä sen lisäksi, että kirja myy kotimaassa. Näin tunnutaan ajateltavan yleisesti. Rahaa riittää paremmin markkinointiin kuin sille, joka on alkutuotteen (!) tekijä. Joku kirjoittaa, toinen myy. Mutta entistä enemmän myös se, joka kirjoittaa, joutuu myymään, tahtoipa tai ei.

Onneksi kirjailijat kirjoittavat. Lukija saa lukea.

Kauppakassi

2009-01-28T11:04:00.005+02:00

Hesarissa vertailtiin tänään erilaisten kauppakassien ekologisuutta. Yllätys oli - ainakin minulle - että paras on kierrätysmuovista tehty kertakäyttökassi. Niitä saa minun lähikaupastani, mutta kaikki muovikassit eivät ole kierrätysmuovia. Toiseksi paras on kangaskassi. Ja huonoin - uusi tuote, biokassi.

Olen pitänyt parhaana kangaskassia, ja jos olen tullut menneeksi kauppaan ilman sitä, olen ostanut biokassin, kun olen kuvitellut tekeväni ekoteon. Mutta biokassissapa onkin materiaalina paljon öljyä, jonka kuluttaminen tähän tapaan on järjetöntä. Toinen keskeinen materiaali kassissa on maissitärkkelys. Ei kuulosta hyvältä sekään.

Kangaskassi on toki paras. Se edellyttää vain sitä, että kassi on jatkuvasti käytössä. Testissä oletettiin, että kassi on kiinalainen halpatuote, jonka valmistamiseen on tarvittu kivihiiltä. Siitä johtui sen kohtalaisen suuri hiilijalanjälki.

Kassin voi kuitenkin tehdä itse kierrätyskankaasta. Silloin sen ekologinen kuorma on varmasti aika pieni verrattuna kiinalaiseen.

Ja kyllä kasseja Suomessakin valmistetaan, eikä maksa edes paljon.

Tänä aamuna päätin, että en osta enää ainoatakaan biokassia. Jos mukana ei ole kangaskassia, ostan kierrätysmuovikassin tai paperikassin.

Kun vielä tulisi käyttäneeksi biojäteastiassa sanomalehdestä tehtyä pussia, niin ei tarvitsisi ostaa biojätepussejakaan. Siinäpä seuraava tavoite.

Ajan kuva, II

2009-01-18T15:07:00.002+02:00

Vielä muutaman päivän katsottavissa Yle Areenassa Pirkko Saisio Punaisessa langassa. Kannattaa kuunnella, mitä hän puhuu. Ja kannattaa lukea hänen kirjojaan.

Nyt ei riitä aika kirjoittaa tämän enempää. Jonakin päivänä palaan näihin teemoihin. Vaikka en tiedä, mitä osaan sanoa, en ainakaan enempää.

Elävillä laulumailla

2009-01-17T09:58:00.017+02:00

Kuvassa on Vienan Karjalan Jyskyjärven kylää viime kesänä. Neljä päivää kiertelin ystäväni, oppaan ja neljän muun matkalaisen kanssa karjalaisia kyliä: Vuokkiniemessä, Uhtualla, Haikolassa ja Jyskyjärvellä. Ilmat eivät meitä oikein suosineet, satoi ja oli koleaa. Sen näkee kuvastakin: sade harmaannuttaa kylän heleät värit.

Karjalaiset kylät ovat aivan omanlaisiaan. Harmaat talot on rakennettu lähekkäin. Pihassa on sauna, huussi, aittoja. Peruna- ja kasvimaa, omenapuita, sireenejä. Nurmikkoa ei paljon ole leikattavaksi, sillä se ala, jota ei ole viljelty hyötykasveille, on täynnnään rönsyäviä ja värikkäitä kukkapenkkejä.

Aivan kaikki ei aina ole niin jämptiä, mutta siitä syntyykin elävä kylä kulkijan mieleen. Toisaalta on nähtävissä myös, miten kylien asukkaat ovat joutuneet jättämään kotinsa ja lähtemään sinne, missä on työtä - monet Kostamukseen.

Kuvassa on Haikolan kylää, jossa ei asu enää talvisin kuin muutama asukas. Kylä on rakennuksiltaan kaikkein perinteisin, ja sen kalmismaa on erityisen kaunis. Niityt ovat reheviä, mutta yhtään lehmää ei laidunna niillä. Aitaakaan ei tarvita, se voi lahota kaikessa rauhassa.

Tuossa hiljaisessa kylässä, johon ei autolla aivan perille päässyt, järjestettiin Sommelo-festiaalin konsertti, jossa esiintyi monia kansanmuusikkoja, niin Venäjän suomensukuisia kuin suomalaisiakin. Tunnelma oli tiivis, iloinen ja innostunut pienessä pirtissä - konserttisalia ei kaivannut, oli vain hauskaa, kun esiintyjät olivat niin lähellä.

Siinä konsertissa jatkui se vuosituhantinen perinne, joka on Vienan mailla elänyt. Ja elää noilla mailla edelleen heitä, jotka laulavat niitä lauluja, joita on aina laulettu. Seisoin pitkän tovin Vuokkiniemessä Santra Remsujevan talon luona. Mielessä kulkivat Kalevalan säkeet, Kantelettaren laulut. Siellä, talossaan, 95-vuotias runonlaulaja oli silläkin hetkellä, ja vieläkin hän joskus laulaa, vaikkei enää jaksakaan ottaa vieraita vastaan. Aivan hänen talonsa lähellä on Vuokkiniemen suuren laulajan, Miihkali Perttusen, patsas.

Elävästä runonlaulusta Vienassa on nyt tehty myös väitöskirja. Yksi Pekka Huttu-Hiltusen tutkimuksen laulajia on Santra Remsujeva. Huttu-Hiltunen osoittaa väitöksessään, että runonlaulu elää edelleen, vaikka se on harvinaistunut ja muuttanut muotoaan.

(Klikkaa kuvat suuremmaksi.)

Kirjasto - yhteinen olohuone

2009-01-10T11:23:00.011+02:00

Turussa lakkautetaan sivukirjastoja. Saadaan säästöjä, perustelevat lakkauttajat.

Turkuun rakennettiin juuri kaunis uusi pääkirjasto, ja vanha pääkirjasto on peruskorjattu. Niihin on tietenkin kulunut aika summa rahaa. Mutta eivät kaikki asu keskustassa.

En tunne kovin tarkasti Turun kuntataloutta, mutta sen tiedän, että kirjastoihin ei rahaa kunnan taloudessa kovinkaan paljon kulu. saadut säästöt hukkuvat suuren kaupungin menoihin hyvin nopeasti, mutta lopetettu palvelu heikentää monen kuntalaisen elämänlaatua.

Kirjasto on nimittäin se kunnallinen palvelu, jota käyttävät liki kaikki kuntalaiset, niin lapset kuin vanhukset, niin miehet kuin naiset. Kirjasto on alueensa olohuone. Ja siinä merkityksessä se onkin niitä ainoita paikkoja, joihin kuntalainen voi ilmaiseksi mennä viettämään aikaansa talvipakkasellakin.

En ymmärrä päättäjiä, jotka ovat viemässä kuntalaisiltaan tämän palvelun. Ei pieni koululainen noin vain voi lähteä keskustan suureen kirjastoon. Ei kotiäiti jaksa sohjossa työntää rattaita keskustaan asti hakemaan lapsille ja itselleen luettavaa. Ei vanhuksen pieni eläke riitä bussimatkoihin, kun ei ole voimia edestakaiseen kävelyyn kirjakassi käsikoukussa. Eivät koululuokat voi noin vain kesken koulupäivän lähteä keskustan kirjastoon, siihenhän voi kulua puoli päivää ja matkatkin maksavat - kunta tuskin maksaa koululaisten bussimatkoja.

On Tampereellakin lakkautettu lähikirjastoja. Pispalan kirjaston lakkauttaminen synnytti kansalaisliikkeen, ja uuden kirjaston. Hyvin tarpeelliseksi se on osoittautunut. Siinä olisi turkulaisillekin oppia: ei toimivaa palvelua pidä lopettaa.

Kirjasto tuottaa kuntalaisille hyvää mieltä. Se on palvelu, joka maksaa itse itsensä kuntalaisten terveempänä ja mielekkäämpänä elämänä. On monin tutkimuksin todistettu, että kulttuurin kuluttaminen pidentää ja parantaa elämää. Ja se kuluttaminen ei aiheuta ympäristöongelmia - jos se vain on mahdollista saada läheltä kotia.

Davi ja Lauri, kaksi pientä poikaa

2008-12-30T13:30:00.009+02:00

Eilen lopetin Bo Carpelanin Lapsuuden. Viikko sitten luin Marko Kitin Meidän maailman. Kumpikin romaani kertoo pienestä pojasta pojan äänellä. Niiden kieli on kiehtovaa, sillä lapsi puhuu niissä omin sanoin: toinen poika on saanut kielelleen runsaasti ravintoa, hänen maailmassaan kirjat ovat tärkeitä; toisen pojan kielessä ei ole sanoja edes kaikelle sille, minkä hän näkee, ja sitä, mitä hän ei näe, sitä ei ole. Romaaneissa on paljon samaa, mutta monin tavoin ne myös eroavat toisistaan.

Romaanien pojat elävät kaupungissa, kerrostalossa. Ikkunoista näkyy katu, vastapäisiä taloja, autoja. Bo Carpelanin Davi elää 30-luvun Helsingissa, Marko Kitin Jannen ja Laurin koti voisi olla minkä tahansa kaupungin lähiössä. Romaanien pojat ovat paljon yksin, niin Davi kuin Laurikin.

Koti on heidän maailmansa. Davin koti on rauhallinen ja turvallinen. Vanhemmat luottavat Daviin. Ja vaikka Davi kuulee ja näkee vanhempien huolet, ymmärtää niukkuuden ja joutuu kokemaan äidin sairauden aiheuttaman ahdistuksen, Davi tuntee elämänsä turvalliseksi.

Pienet koti-illat ilman vieraita olivat kaikkein onnellisimmat. Ihmeitä, sanoi isä, ei saa aikaan yltäkylläisyys, vaan niukkuus, ja ylivertainen strateginen tasapaino. Hän hymyili äidille. Raparperikiisselissä kiemurtelivat maitopolut.

Davi nauttii yksinäisistä hetkistä, kun hän voi lukea, kuljeskella tutuilla kaduilla. Hän elää lapsen mielikuvitusmaailmassa, sanojen ihmeissä. Hänellä on ympärillään monia hyviä aikuisia. Silti hän joutuu kokemaan myös paljon menetyksiä ja hän oppii tuntemaan surun.

Hän oli osannut odottaa hyvästijättöjä eikä hänen koskaan tarvinnut odottaa kauan. Aina joku katosi eikä enää palannut: leikkikaverit, jotka vaihtoivat koulua , opettajat, jotka lopettivat, ukki, joka kuoli, ja päivät, jotka Davi tiesi, etteivät ne koskaan palaisi.

Marko Kitin romaanissa "meidän maailma", Laurin ja Jannen koti, on heidän vankilansa. Äiti lyö heitä laimin, pahoinpitelee heitä ja jättää heidät pitkiksi ajoiksi selviytymään yksin. Pojat laittavat ruokansa, pesevät pyykkinsä. He eivät saa poistua kotoa, vain Janne käy "koulun luona". Laurin kertomana maailma on todellinen, muuta ei ole. Mutta se järkyttää lukijan mielen.

Onneksi huoneemme ikkuna oli myös meidän maailmassa, sillä joskus minä pysähdyin moneksi, moneksi ajaksi sen eteen katselemaan autoja ja autojen taloa ja siellä kauempana näkyvää metsää. Metsä ei ollut meidän maailmasa ja siksi se oli kiinnostava.

Kukaan ei tunnu huomaavan pienten poikien kauheuksien täyttämää elämää. Naapurin mummon on hyvä ihminen. Hän huolehtii pojista kun äiti on sairaalassa, mutta ei hänkään ymmärrä, miten äiti poikiaan kohtelee, mitä julmuuksia pojat ovat kokeneet.

Mummon tuoma raparperikiisseli käänsi minun elämäni, ehkä veljenikin elämän, uskoisin, aivan uuteen suuntaan. Ensin me tuijotimme silmät palloina mummon lautaselle kauhomaa herkkua, emmekä uskaltaneet koskea siihen. Sen tuoksu levittäytyi keittiön pöydästä kaikkiin huoneisiin, ehkä jopa äidin pesäänkin. Kun kiisselin tuoksu sekoittui vielä korissa odottavien rusinapullien tuoksuun, ne muuttuivat yhdessä maailman ihanimmaksi tuoksuksi.

Lapsuus ja Meidän maailma kertovat lapsuudesta, pienten poikien elämästä. Joku voisi sanoa, että niiden aihe on pieni ja että ne eivät siksi ole tärkeitä. Joskus sellaista kuulee. Tärkeitä tuntuvat olevan ne kirjat, jotka kertovat sodista ja kansakunnan murrosvaiheista, ne kirjat, jotka käsittelevät talouden realiteetteja tai suurmiesten elämää. Sellaiset kirjat saavat julkisuutta, niistä puhutaan, ne muistetaan mainita palkintoehdokkaina - ja muistetaan myös ihmetellä joka yhteydessä, jos ne kirjat eivät palkintoa saakaan - käsitteleväthän ne niin tärkeää aihetta.

Kun romaani puhuu lapsen elämästä lapsen äänellä, se ei voi tavoittaa koko maailmaa, se tavoittaa vain "meidän maailman". Mutta lukijan on osattava lukea siitä se koko maailma, - sillä kyllä se siellä on, lapsen tavoin nähtynä, rivien välissä, sanojen sävyissä - sekin maailma, jota lapsi ei ymmärrä, mutta joka pahimmassa tapauksessa voi hänet luhistaa. Niin oli luhistua Laurin ja Jannen elämä siinä julmuudessa, jossa he elivät. Niin oli luhistua Davin elämä, kun alkoi sota ja kotikaupunkia pommitettiin. Siksi ne ovat tärkeitä kirjoja, siksi niiden aiheet ovat niin suuria. Ei ole olemassa tärkeitä tai vähän tärkeitä aiheita. On tärkeitä kirjoja.

Kylmän tunne jäi Daviin häviämättömäksi ytimeksi jonnekin ajatusten ja unten sisimpään.

- -

Onko ratkaisevaa, kertakaikkista muuttumisen hetkeä? Hetkeä, jolloin lapsi kokee koskaan unohtamatta pelon, ratkaisun, muuttumisen , ja voiman muuttumattomuuden? Miten lankesi päivänvalo? Miltä suunnalta puhalsi tuuli?

Arkkitehtuuria

2008-12-27T08:12:00.011+02:00

Olen kuljeskellut lukemassa blogeja. Aikaa on ollut siihenkin. Kun kuljeskelee sattumanvaraisesti teksteistä ja kuvista toiseen, voi tulla mieleen kaikenlaista. Nyt tuli mieleen tällainen:

Kuva on Vaahteramäen Linan ottama ja hänen blogissaan Vaahteramäen naiset julkaisema. Siellä on muitakin kauniita kuvia Espoosta. Vaahteramäen naisten blogissa on usein kiinnostavia ja kauniita kuvia. (Toivottavasti Lina ei pahastu, kun lainaan hänen kuvaansa, mutta en voinut vastustaa kiusausta.)

Minä en tiedä, mikä kauppakeskus kuvassa on, en ole nimittäin koskaan käynyt espoolaisissa kauppakeskuksissa. Itäkeskus on ainoa, joka on minulle pääkaupunkiseudulta jotenkuten tuttu. On käymättä Jumbot, Sellot ja Ikeat. Kun olen Helsingissä, menen mieluiten kirjakauppoihin ja taidemuseoihin.

Lempäälän Ideaparkissa olen pari kertaa käynyt - alennusmyyntien aikaan -, ja kummallakin kerralla väsynyt jo puolen tunnin päästä. Mitään en ole sieltä sellaista löytänyt, mitä ei olisi Tampereellakin. Jokaisena työpäivänä sen rumiluksen ohi ajan kaksi kertaa. Käsittämätöntä on, että sellainen rakennus on saatu luvan perästä rakentaa niin näkyvälle paikalle, yhden valtakunnan valtasuonen varteen. Onkohan sitä kukaan suunnitellut? Ei ainakaan sen julkisivua, vai miksi nimittäisi sitä jättikokoisten mainosten täyttämää sekalaista seinää ja tavaranlastauslaitureita, jotka näkyvät moottoritielle.

Kuvassa ei siis ole Ideapark. Sen kuvaa en tahdo näkyviin. Espoolaisen kauppakeskuksen arkkitehtuuri askarrutti mieltäni. Tuollaisessa tilassako nykyihminen tahtoo vapaa-aikansa viettää? Siellä kuljeskeleminenko on paras tapa toteuttaa sitä, mitä tahdotaan vapaudeksi ajatella?

Minun mieleeni tuli vankila. Tony Hagerlund on kuvannut 2006 Turun Kakolaa, vankilaa, joka ei enää ole vankila.

Minun silmiini noiden kahden rakennuksen perusidea näyttää aivan samalta. Mutta toisessa rakennuksessa ihmiset tuntevat itsensä vapaiksi, toisessa he ovat vankeja.

Ovatko kauppakeskukset kuitenkin meidän vankiloitamme? Ainakin ne ovat sulkeneet monet sisäänsä silloin kun nämä olisivat voineet valita toisinkin. Meidän aikamme on tehnyt meistä kuluttamisen vankeja. Ja se näkyy myös siinä, millaisissa paikoissa meidän tahdotaan kuluttavan. Ne ovat arkkitehtuuriltaan kuin vankiloita. Ne noudattavat samaa tarkkailla ja rangaista -arkkitehtuuria.

Jouluiloa, joulurauhaa!

2008-12-24T08:53:00.004+02:00

Jouluaatto tuoksuu: otin suklaakakun uunista ja työnsin sinne pienen liharullan, ei sitä voi kinkuksi sanoa. Nuorille paistan, kun heille maistuu - aattona. Isolle kinkulle ei ole meillä tarvetta.

Kynttilät tuoksuvat, palavat. Kuusen tuoksunkin toin sisään, kun muutamalla pienellä oksalla koristelin amaryllisruukun. Pienet punaiset helmet koristavat oksia, muutama hopeinen pallo.

Joulu saa olla kodissani monta päivää. Vähin tekemisin se nykyään tulee, ei ole tarve koristella eikä rakentaa. Muutama lahja riittää. Hyvää ruokaa laittelemme.

Tuoksuvaa, tunnelmallista joulua jokaiselle!

Koneen valta, kestämätön kehitys

2008-12-20T15:31:00.004+02:00

Pari viikkoa sitten ilmoitettiin, että jos luokan koneella on tiedostoja, joita tarvitsee, ne on syytä tallettaa muistitikulle hetimmiten. Ennen joulua tuodaan uudet koneet.

Jaha. En ollut kaivannut uutta konetta, vanha toimi vielä oikein hyvin siinä käytössä, jossa sitä tarvitsin: kirjoituksessa ja nettiyhteyksissä. Hyvin olen pystynyt tykin kautta näyttämään kaikenlaista opetuksellisesti kiinnostavaa netistä. Olen ollut tyytyväinen uuteen tekniikkaan.

Mutta että tuodaan uusi kone ja uusi näyttö. Ei koulu ole niitä tilannut, vaan kuntayhtymän tietotekniikka päättää siitä. Meillä ei ole asiaan mitään sanomista. Koneilla on tietty kiertoaika, ja säännöllisin välein ne vaihdetaan. Siis kaikissa kuntayhtymän yksiköissä.

Niin tietokoneet vaihdetaan joka puolella Suomea: kouluissa, virastoissa, sairaaloissa. Yksityisissä yrityksissä kierto on varmasti vielä tiuhempi, en osaa kuvitellakaan. Mikä valtava määrä toimintakelpoisia koneita siirtyy - niin minne. En tiedä, mihin vanha koneeni vietiin. En tiedä, kiertääkö se johonkin, jossa sitä vielä käytetään, vai meneekö se romuttamoon. Ei asentajilla ollut aikaa minun kysymyksilleni, ja sitä paitsi minun oppituntini oli meneillään, kun he piuhojaan virittivät.

Tietotekniikka on tehnyt itsensä välttämättömäksi, korvaamattomaksi. Se on tullut ihmistäkin tärkeämmäksi. Sen osoittaa se, miten siihen riittää resursseja, vaikka ihmisiin ei riitä.

Viime viikkoina Hesarin mielipideosastolla ovat lääkärit kirjoittaneet väsyneinä siitä, miten heidän aikansa menee nykyään koneen äärellä sen sijaan, että he voisivat keskustella potilaiden kanssa, tutkia heidät huolellisesti ja hoitaa heitä.

Sen olemme jokainen kokeneet, kun olemme joutuneet lääkärin vastaanotolla käymään. Tovin jos toisenkin olemme istuneet puhumattomina ja peukaloitamme pyöritellen, kun lääkäri on tutkinut intensiivisesti tietokoneensä näyttöä ja availlut milloin mitäkin ohjelmaa. Ei heillä enää ole sihteeriä, joka purkaisi heidän selostuksensa potilaan tutkimisesta. Ei , itse he sen kirjoittavat. Ei reseptiä voi enää kirjoittaa käsin, ei lähetteitä myöskään. Kaikki on tallennettava koneelle ja tulostettava.

Tuntuu kummalliselta, että pitkän ja kalliin koulutuksen saaneet erikoisammattilaiset tekevät työtä, joka ennen kuului konekirjoittajille. Kuinka yhteiskunnalla on varaa maksaa siitä sellaisia palkkoja kuin lääkäreille maksetaan. Työaikanaanhan he kaiken sen kirjoittamisen tekevät, ja sillä aikaa jää potilaita hoitamatta. Eikö kuitenkin olisi halvempaa palkata kirjoitushommiin sihteereitä, niin kuin ennen tehtiin.

Ei kouluunkaan ihmisiä ole vara palkata. Jokaisesta kouluavustajasta, -kuraattorista, -psykologista, -terveydenhoitajasta, -lääkäristä, sijaisista puhumattakaan käydään kiivasta vääntöä kuntien valtuustoissa ja rehtorien huoneissa. Useimmiten ihmiset jäävät palkkaamatta. Rahaa ei ole.

Mutta siihen tuntuu tässä yhteiskunnassa olevan varaa, että toimivat, käyttökelpoistet koneet vaihdetaan uusiin käyttäjiltä mitään kysymättä. En osaa olla iloinen uudesta koneestani, vaikka varmasti minun pitäisi. Muistanhan toki nekin ajat, kun koulun välineet olivat vanhat ja kuluneet, kun luokissa oli ikiaikaiset koneet, joiden aika oli auttamatta ohi. Silloin koulu hankki koneensa itse, omasta budjetistaan, ja sehän on tunnetusti pieni.

Elämme kestävän kehityksen aikaa, ilmastonmuutos on pysäytettävä, kuuluu slogan. Se tuskin tapahtuu tällaisella käsittämättömällä kulutuksella. Jotkut ovat onnistuneet myymään osaamistaan.

Ja kuitenkin tarvitsemme koneita, kuten kuvakin osoittaa.

Joulukuun sunnuntaina

2008-12-14T18:20:00.006+02:00

Joulu on pian. Odotan niitä hitaita, rauhallisia päiviä, kun kynttilät palavat, musiikki soi hiljaa, kirjan lehdet kääntyvät.

Joulustressiä en ole vuosiin suostunut tuntemaan. Joulu voi tulla vähinkin kiirein, kiireettömästi.

Eilen aloin siivota; aloin vessoista ja pesuhuoneesta. Etenen vähitellen. Tänään siivoilin keittiön kaappeja. Pesin keittiön ikkunan ja vaihdoin siihen jouluverhon. Pidän siitä, että koti on kunnolla siivottu ennen joulua. Mutta jokaista komeroa en perkaa.

Leivoin pullat pakastimeen. Tuoksuu hyvälle. Paljon ei tarvitse jouluksi leipoa, ei tule meillä syötyä. Suklaakakun teen aatonaattona, se on meidän perinteemme. Joitakin pikkuleipiä, torttuja. Piparit ovat jääneet monena jouluna syömättä, niinpä jätän ne tänä vuonna väliin.

Ostin joulutähden ja istutin sen ruukkuun. Käärin muutaman joululahjan. Ne olen jo hankkinut muutamaa lukuun ottamatta.

Äsken kirjoittelin kortit. Ajattelin jokaista kortin saajaa. Monia en ole tavannut kertaakaan vuoden aikana. En taida olla kovinkaan sosiaalinen ihminen, en saa pidettyä yhteyttä likikään kaikkiin niihin, joihin kuitenkin tahtoisin. Muutaman osoitteen sain vetää yli. Kuolema vie edellistä polvea: Martta-täti ja kummitäti lähtivät tänä vuonna.

Joulu saa tullakin vähitellen. Vuodenkierrossa on jotakin turvallista, se on pysyvää.

Lukuelämys

2008-12-06T07:05:00.010+02:00

Onnea Sofi Oksanen!

Kun kesällä luin Puhdistuksen, olin varma, että se voittaa Finlandian. Myöhemmin tulin epävarmemmaksi, ilmestyihän syksyn mittaan monta erinomaista romaania. Silti Puhdistus säilyi kirjavuoden suurena lukukokemuksena.

Luin Anita Konkan blogista, että jotkut mieslukijat nurisevat: heidän näkökulmastaan Viron historiasta kertova romaani ei ole niin merkityksellinen, että sen olisi pitänyt voittaa.

Olen ihmeissäni. Puhdistus sijoittuu Viroon, se kertoo kahden sisaren, Aliiden ja Ingelin, rakkaudesta samaan mieheen, se kertoo niistä julmuuksista, joita totalitaarinen Neuvostoliitto teki niille virolaisille, jotka eivät alistuneet hiljaa uuteen järjestelmään ja jotka yrittivät vastustaa sitä. Romaanin Hans Pekk, Ingelin mies, jota Aliidekin rakastaa, on yksi heistä. Siinä on suuren tragedian aihe.

Mutta romaani kertoo myös naisten asemasta, naisiin kohdistuvista julmuuksista. Romaanin Zara, Ingelin tyttärentytär, on joutunut kokemaan äärimmäistä julmuutta ja nöyryytyksiä tultuaan erehdytetyksi Berliiniin. Naisiin kohdistuva väkivalta, suoranainen ihmiskauppa, on romaanin toinen suuri tragedia. Myös Aliide ja Ingel, ja erityisesti Ingelin tytär Linda, joutuvat kokemaan monenlaista julmuutta.

Minun on vaikea ymmärtää, miksei naisten julmat kokemukset voi olla suuri aihe, miksei se saa jokaista lukijaa vapisemaan ja itkemään. Niin minulle kävi tätä romaania lukiessani.

Luin juuri Hesaria. WSOY mainostaa puolen sivun koossa Suomen itsenäisyyspäivän kirjallisuutta. Ei ole vaikea arvata, mitä kirjoja siellä on: sotaa, miehistä maailmaa, kansakunnan vaiheita. Ensimmäisenä listalla on Jari Tervon Troikka. Ihmisestä sekin romaani kertoo, ihmisestä vain.

Kansakunnan vaiheissa ovat olleet mukana myös naiset, eikä heidän osansa ole ollut helppo. Nykysodissa se tuntuu olevan vain entistä vaikeampi: heistä on tullut osa rintamaa, kun sodan rintamaa ei enää ole. Naisia raiskataan, heidän silmilleen heitetään tapetut miehet. Heidän on selvittävä siitä, ja jaksettava jatkaa arkea. Heidän on laitettava seuraavakin ateria, että elämä jatkuisi. Niin teki Aliide Sofi Oksasen Puhdistuksessa - ja kantoi sydämessään omaa murhettaan ja syyllisyyttään. Arkea jatkaa myös Zara: romaanin naiset laittavat paljon ruokaa. Elettävä on.

Sofi Oksanen sanoi Helsingin kirjamessuilla, että hänellä on edelleen kirjoitettavaa näistä aiheista. Lukijalla siis riittää luettavaa, elämyksiä. Se on iloa, vaikka varmasti myös kyyneliä!

Klassikoita?

2008-12-01T18:25:00.008+02:00

Hannu Raittila sai eilisessä Hesarissa kokonaisen sivun ja ison värikuvan, Kulttuuri-osaston etusivun. Harva kirjailija siihen yltää. Otsikko on aikamoinen: "Kirjailija tarvitsee rakkautta, jotta kirjoittaisi".

Noinkohan on? Mitäpä minä siitä tietäisin, enhän ole kirjailija. Mutta sikäli kuin tunnen kirjallisuutta ja kirjailijoiden elämänvaiheita, voisin vannoa, etteivät kaikki ole olleet kirjoittaessaan rakastuneita tai edes parisuhteessa (tätä sanakauheutta ei kyllä ollut käytössä silloin, kun vaikkapa A. Kivi teoksiaan kirjoitti, rakkautta hänkin varmasti elämänsä etsi).

Mutta ei minun pitänyt kirjailijoiden rakkauselämästä kirjoittaa, mitäpä siitä tietäisinkään. Heidän oma asiansa se on, sikäli kun eivät siitä haastatteluja anna. Piti kirjoittaa siitä, mitä Raittila sanoo romaanista.

"Romaanin kirjoittaminen ja jopa lukeminen on Raittilasta jo vuosia tuntunut lapselliselta."

Hän pohtii sitä, miten romaani on syntynyt 1700 - 1800-luvulla viihdetarkoituksiin, se on porvarillisen yhteiskunnan tuote. Ollakseen romaani teoksen on oltava suurten markkinoiden ja suuren yleisön taidetta, ja sellaisena se on puolivillainen ja halpahintainen.

Raittila toteaa, että modernismi muutti suhtautumisen romaaniin: siitä tuli elitististä kirjallisuutta. Sitä kannatteli kriitikoiden, tutkijoiden ja kirjailijoiden muodostama kulttuurieliitti. Mutta viime vuosina romaani on taas muuttunut, sillä siitä on tullut "markkina- ja palkintovetoinen" laji.

"Jos romaanista ei tule klassikkoa, se ei ole romaani", sanoo Raittila ja jatkaa: "Vain sellainen kirja on romaani, joka sukupolvesta toiseen itkettää, naurattaa ja koskettaa ihmistä."

Tylyä tekstiä. On outoa teilata romaanin taide, jos itse pitää lajia lapsellisena. Klassikko on klassikko vasta kun sen on aika määrittänyt. Kirjailija ei voi tietää kirjoittavansa klassikkoa, vaikka varmasti useimmat tahtoisivat sen kirjoittaa. Eivät lukijatkaan voi tietää lukiessaan oman aikansa kirjallisuutta, lukevatko he tulevaa klassikkoa.

Silti romaanit voivat olla merkittäviä lukijoilleen omana aikanaan ja ne voivat olla myös taiteellisesti laadukkaita. Kirjailijan on rohjettava kirjoittaa, vaikka mikään ei takaa hänen teokselleen kuolemattomuutta - itse asiassa suurin osa kirjoista, niin romaaneista kuin runo- ja esseekokoelmistakin, jää unohduksiin muutamassa kymmenessä vuodessa: kun ne on luettu kirjastojen kokoelmista loppuun ja kotien hyllyistä divareihin kannettu.

Onneksi lukija saattaa löytää jonkin vanhan, jo unohtuneen kirjan - ja innostua kuin uudesta. Niin on minulle käynyt, niin on käynyt varmasti monelle muullekin. Mutta ovatko nuo löydöt klassikkoja? Varmasti esimerkiksi Kerttu-Kaarina Suosalmen Ihana on Altyn-köl on klassikko, mutta sangen unohdettu se silti on. Mutta ihastuttava ja vakava, ihmisestä edelleen hyvin kestävästi puhuva romaani. Sellaistakohan Raittila tarkoitti. Toivon niin.

Eilen luin Anja Vammelvuon Valitut runot. Minua koskettivat suuresti Auschwitz-runot. Voimakkaat ja ahdistavat kokemukset välittyivät niistä vuosikymmenten takaa. Sitä on kirjallisuuden voima. Klassikoita nekin, vaikka minultakin vuosiksi hyllyyn unohtuneet.

(Kuvassa Altyn-köl eli Kultajärvi)

Ajan kuva

2008-11-25T06:45:00.016+02:00

Onneksi ei tarvitse valita. Ei kirjallisuutta voi asettaa paremmuusjärjestykseen: ei ole niitä senttejä eikä sekunteja, joilla voisi mitata. Voi kyllä erottaa paremman hyvästä, hyvän heikommasta, mutta parasta on mahdoton valita.

Onneksi parhaita on paljon. Lukijalla riittää luettaavaa. Ymmärsin eilen kalenteria katseltuani, että joulun aikaan on peräti viisi joutilasta päivää: keskiviikkona on aatto, kaksi joulupäivää sen jälkeen, kukapa lauantainakaan kovasti arkisiin hommiin ryhtyisi, kaupassa on kenties poikettava, vähän siivoiltava, ehkä yksi koneellinen pyykkiä pyöräytettävä, ei ihmeempää, ja sitten onkin jo pyhä. Saa lukea, ulkoilla, lukea, vilkaista välillä jonkin hyvän telkkariohjelman - musiikkia, elokuvia -, lukea, kuunnella radiota.

Kirjoja on siis ostettava jouluksi, ehkä jokin tulee lahjakääreistäkin, ja kirjastossa on käytävä.

Finlandia-ehdokkaista on vielä puolet lukematta. Saision Kohtuuttomuuden aloitin eilen.

Kolmesta lukemastani en osaisi valita sitä, jonka ehdottomasti pitäisi voittaa: Marie on liikuttava ja hurmaava, Puhdistus on vaikuttava ja koskettava, Paholaisen haarukka näyttää koleasti ja kirkkaasti ajan ja toden kuvan.

Seppälän romaanin kiinnostavuus on minulle lukijana siinä, miten hän kohtelee henkilöitään. Ensin lukijalle esitellään monet heistä kertojan, Lari Laineen, äänellä hänen sisarensa valmisteilla olevan elokuvan roolihenkilöinä, joita sekä Laura että Lari Laine liikuttelevat suunnitelmiensa mukaan ja asettavat erilaisiin, mahdollisiin ja mahdottomiin tilanteisiin. Ne tilanteet ovat kuitenkin osia myös siitä elämästä, jota kertojat elävät. Lopussa elokuvahenkilö onkin osa romaanin todellista ympäristöä ja tekee suunnittelemattomia tekoja siinä.

Tämä asetelma on tavattoman mielenkiintoinen ja saa minut lukijana moneen kertaan miettimään todellisen maailman representatiivisuutta. Kenet me tunnemme todellisuudessa, kenet vain median luomien kuvien kautta kuin fiktiivisinä hahmoina? He ovat todellisia, mutta minulle vain kuvaa.

Nämä todellisuudet risteävät joskus, tahtomattamme. Kuvittelemme suunnittelevamme omaa elämäämme, mutta joku tekee sitä paljon enemmän meidän tietämättämme tai tieten. Seppälän kirjassa kohtalokkaita iskuja antaa fysiikan lakien mukaan toimiva talous ja sekavia mielen polkuja kulkeva, aikansa, suuntansa ja toivonsa menettänyt mies.

Myös Seppälän romaanin kerronta rikkoutuu moneen suuntaan: välillä ajattelen lukevani ajankohtaista pamflettia, väliin taloustieteen populaaria tietokirjaa, väliin fysiikan oppikirjaa, väliin esseetä - mutta romaania silti. Seppälän romaani asettaa kysymyksiä romaaniudestaan.

Paholaisen haarukassa tämä aika on näytetty. Enää aikaa ei ole, ei tiimalasin tai vieterikellon konkretisoimana menneenä ja nykyisenä, tulevana, on vain tämä epämääräinen nyt. Tässä ja nyt. Maailma on sarja pysäytettyjä kuvia.

"Me emme luovu mistään."

(Sami Kero, Kurvin rotta)

Ensi lumen päivä

2008-11-21T06:46:00.007+02:00

Tänään on Hilman päivä. Kun olin lapsi, kuului asiaan, että menimme mummin luo nimipäiville. Kahvia ja monenlaista kastettavaa oli mummi pöytään laittanut, karjalaiseen tapaan. Lapsille oli karamellia. Siitä oli ukki pitänyt huolen.

Mummini oli ollut Karjalassa ompelija. Singerinsä hän oli saanut mukaan, kun sieltä oli sodan jaloista lähdetty. Mummi kertoi mielellään niistä kauniista leningeistä, joita hän Käkisalmen rouville ompeli 20- ja 30-luvuilla. Mumminkin hankkeita tarvittiin, ei ukin osuuskaupan myyjän työstään saama palkka kummoinen ollut.

Mummin tarinoita sain kuullakin usein, olinhan monet yöt mummin ja ukin luona oppikoulun alaluokkalaisena. Musiikkiopiston pianotunnit olivat iltapimeällä, eikä pitkä ja pimeä kotimatka ollut turvallinen. Onneksi mummila oli opiston lähellä.

Mummi laittoi hyvää ruokaa. Parhaiten muistan lihaisan perunalaatikon ja porkkanalaatikon. Karjalainen ruoka oli uunissa pitkään haudutettua, muhevaa ja maukasta. Pöydässä oli yleensä lisukkeena punajuuria ja puolukoita. Jälkiruoaksi oli kiisseliä.

Ei ollut marraskuun loppu noina 60-luvun vuosina kuitenkaan niin pimeä kuin se on nyt, ei ainakaan siellä pohjoisessa, jossa Hilman päiviä vietimme. Ensi lumi oli maassa, enemmänkin. Elettiin jo talvea.

Kotipihaan satoi eilen ensi lumen, valkoinen peitti vihreän.

Maisemassa on talven valo.

(Pekka Halonen, Ensi lumi vuodelta 1931)

Yllätyksetön, yllätyksellinen lista

2008-11-14T07:27:00.008+02:00

On ollut kivaa veikkailla ystävien kanssa Finlandia-listaa. Niin on aina, mutta tänä vuonna se on ollut jotenkin erityisen kiinnostavaa, sillä jo keväällä ilmestyi kaksi niin ylivertaista romaania, Oksasen Puhdistus ja Nevanlinnan Marie.

Kumpikin on eilen julkaistulla listalla. Niin tosiaan pitikin.

Yllätys on minulle se, että siellä on Saision Kohtuuttomuus. En on sitä lukenut, enkä tietenkään sen vuoksi ole pätevä arvioimaan, mutta kritiikkien perusteella oletan, ettei se sittenkään taida olla parasta Saisiota. Ja tässä on korostettava ankarasti, että Saisio on yksi lempikirjailijoistani, on ollut Elämänmenosta ja erityisesti Kainin tyttärestä alkaen. Kaiken olen häneltä lukenut, ja useimmat näytelmätkin nähnyt.

Kuusi romaania on vain kuusi, ja monta hyvää jäi ulkopuolelle. Erityisesti harmittelen sitä, että Riku Korhosen Lääkäriromaania ei listalla ole. Se kun on romaanina erittäin kiinnostava: lukija joutuu sen vietäväksi, uppoutuu sen omalakiseen maailmaan. Se ei kuljeta lukijaa yksinkertaisia reittejä, vaan pakottaa katsomaan myös polun laidoille. Rankkakin se on, tällaiselle keski-ikäiselle täti-ihmiselle melkein liian rankka. Mutta ei mikään aihe minua sinänsä häiritse, kun romaani aiheensa kestää.

En ole vielä ehtinyt lukea Maarit Verrosen uusinta romaania, niinpä en osaa sanoa sen ansioista ja listalle kuuluvuudesta. Mutta sen aihe tuntuu tärkeältä ja kiinnostavalta. Sen aion lukea pikimmiten. Aion pian lukea myös Juha Seppälän Paholaisen haarukan. Sitä pitelin jo kädessänikin ystävän luona, heh. Sellaista on kirjoista nauttivan ihmisen elämä: niistä viehättyy esineinäkin.

Ennustan: Finlandian saa Oksanen tai Seppälä. Kunhan olen Seppälän lukenut, valitsen, kumpi. Tai heitän kolikkoa.

Keskellä viikkoa, marraskuussa

2008-11-12T16:54:00.008+02:00

Tänään jaetaan esikoiskirjapalkinto. On häpeällistä myöntää, etten ole montakaan ehdokkaista lukenut. Mutta lupaan lukea. Anu Silfverberg on kirjoittajana tuttu: hän on kirjoittanut Tulvaan ja Hesariin, ja kummankin lehden jutuista olen pitänyt. Siksipä soisin mielelläni hänen Kung Po -romaanilleen palkinnon.

Huomenna nimetään Finlandia-ehdokkaat. Uskon sentään niistä muutaman lukeneeni, nimittäin jos listalla ei ole Sofi Oksasen Puhdistusta eikä Riku Korhosen Lääkäriromaania, ihmettelen. Mieluusti näkisin siellä myös Arne Nevanlinnan Marien, se sopisi esikoiskirjan paikalle, onhan se kirjoittajansa ensimmäinen romaani, vaikka Nevanlinna on toki aikamoisen tuotannon kirjoittanutkin.

Päivät ovat olleet harmaita. Luin abien tuntien aloitukseksi kappaleen Minna Canthin Hannasta, siinä kun kuvataan yhdessä luvussa juuri tällaista synkeää, hidasta loppusyksyn päivää - ja sitä miten tylsää kaikilla oli. Pitää muistaa, ettei Kuopiossa ollut 1880-luvulla sähköjä. Niinpä lukeminenkin oli hankalaa, vaikka tottuneita kai olivat tuon ajan ihmiset heikoissa valoissa lukemaan. Silti ihmettelen, kuinka ihmeessä ihmiset saivat itsensä viihtymään, kun nytkin alkaa nukuttaa jo seitsemän aikaan. Työtä heillä tietenkin riitti, mutta ei aivan kaikkea voinut hämärässä tehdä.

Laskin viikonloppuna Hesarin sivulta löytyvällä mittarilla hiilijalanjälkeni. Tulos oli hirmuinen, 9500. Suurin syy kamalaan lukuun on se, että ajan yksin autollani joka työpäivä 75 kilometrin työmatkan. Muuta vaihtoehtoa ei oikein ole, sillä julkisten vuorot eivät hyvin epäsäännöllisiin työaikoihini sovi. Odottelua ja lorvailua tulisi liikaa.

Olisi minulla parannettavaa muutenkin: tämän talon lämmitystä pitäisi säätää asteen parin verran viileämmäksi. Samoin pitää esittää jätteiden kierrätystä tehostettavaksi, sillä taloyhtiön pihalla ei ole kartongin-, metallin- eikä lasinkeräysastiaa. Vettäkin holvaamme liikaa, kun asuntokohtaisia mittareita ei ole. Kuulun taloyhtiön hallitukseen, niin että tunnen syyllisyyttä, kun en ole topakammin vaatinut asioita kuntoon.

Kuinkahan pieni mahtoikaan olla Hannan hiilijalanjälki? Hanna, hänen vanhempansa ja veljensä olivat keskiluokkaa, kuten minäkin olen. Heidän elämäntavallaan maailma pelastuisi. Eikä meidän tarvitse edes heidän aikaansa palata. Silti joku hyvinvoivan näköinen mies sanoi jossakin haastattelussa, ettei ole valmis tinkimään mistään, kun ei tahdo kivikauteen siirtyä. Hän kenties tahtoo lastenlastensa siirtyvän, sillä tätä menoa maailma ei kyllä pelastu.

Nuoren miehen tie

2008-11-11T16:31:00.008+02:00

Uutisissa kerrottiin, että eduskunnassa on valmisteilla pikavippejä koskeva lakimuutos. Toimittaja haastatteli nuorta miestä, joka ei uskonut lakimuutosten muuttavan tilannetta. Laki kieltäisi pikavippien myöntämisen 23:n jälkeen, mutta nuoren miehen mielestä vipit otetaan jo alkuillasta, kun on pakko päästä baariin, vaikka rahaa ei ole. Ei heitä huominen huoleta, vaan he ovat varmoja, että voivat seuraavasta tilistä hoitaa vippinsä.

Lehdet ovat uutistoineet isosti lokakuun liikennekuolemia. Nuoret miehet ajavat autoillaan holtittomasti. Öiseen aikaan heidän kaasujalkansa painaa liikaa ja veressä on alkoholia. Kyydissä on usein muita nuoria. Nuori hurjastelija ei osaakaan ajaa autollaan kuin rallikuski, ja kolarin jäljet ovat lohduttomat. Itsensä lisäksi nämä tähtikuskeina itseään pitävät tappavat muitakin nuoria.

Poikien koulu menee keskimäärin heikommin kuin tyttöjen. Heikosti mennyt peruskoulu johtaa ammattikouluun, joka jää helposti kesken, kun koulupohja on heikko eikä motivaatiota löydy. Nämä nuoret miehet elävät vanhempien ja yhteiskunnan rahoilla. Työtä he tekevät vain pätkittäin. Alkoholi maistuu työttömille nuorille miehille liian hyvin.

Armeija jää entistä useammalta kesken, ja entistä enemmän siitä nykyään myös vapautetaan kokonaan. Pojat eivät selviydy niistä vaatimuksista, joita entinen miesten koulu heiltä edellyttää.

Mikä nuoria miehiä vaivaa? Vai vaivaako heitä, ketä vaivaa? Miksi yhteiskunnan odotukset ovat heille niin vaikeita? Mitä on se elämä, jota he tahtovat elää?

Tutkijoita tarvitaan. Ei kenenkään 18-vuotiaan tavoite elämässä voi olla syrjäytyä ja jäädä työttömäksi, elää köyhänä toimeentulotuella ja kuolla kolarissa öisellä tiellä vähän yli 20-vuotiaana.

Koteja

2008-10-29T07:46:00.010+02:00

Olen kirjoittanut blogiani vuoden päivät - syntymäpäivä meni minulta ohi huomaamatta. Se oli viime perjantaina.

Tänäänkin on vuosipäivä: neljä vuotta sitten muutimme tähän asuntoon. Vuodet ovat vilahtaneet vilkkaasti. Poikani on kuvannut osuvasti kotejaan - niitä on ollut kolme: vauvakoti, josta hän muutti yhdeksänkuukautisena, juuri kävelemään opettelevana lapsuudenkotiinsa. Ja tämä nykyinen on siis nuoruudenkoti. Seuraava muutto on itsenäistyvän nuoren ensimmäiseen kotiin - vuoden parin kuluttua, kenties.

Minullla oli kaksi lapsuudenkotia, nuoruudenkoti, kolme opiskeluasuntoa - koteja nekin olivat - ja työvuosina olen asunut neljässa kodissa ennen tätä nykyistä. Pisimpään asuin edellisessä kodissani, 13 vuotta. Tahdon ajatella, että tässä kodissa elän vielä pitempään: tässä asun ja elän kunnes kuolen. Mutta mistäs sen tietää.

Blogikin tuntuu kodilta. Tämä on minun maailmaani, johon vieraat ovat tervetulleita. Iloinen olen joka käynnistä. Kiitos teille lukijani!

Olen kirjoitellut harvakseltaan, mutta tahti on aika lailla tasainen: teksti viikossa. Enempään minulla ei riitä aikaa, mutta eipä taitaisi olla aiheitakaan. Päiväkirjaa en tahdo kirjoittaa. Mieluiten kirjoitan yhteiskunnallisista aiheista ja kirjallisuudesta. Mutta ne tunnen myös vaativimpina aiheina. Jotakin olisi osattava sanoa. Likikään aina en siinä onnistu.

Perhesurma ja itsemurha

2008-10-19T10:26:00.007+03:00

"Isä ampui perheensä ja itsensä Oulussa." (Otsikko Aamulehden etusivulla 19.10.2008)

Hesari käyttää uutisessa sekä perhesurma- että laajennettu itsemurha -käsitteitä. Aamulehti kirjoittaa perhesurmasta ja perheensä surmanneesta miehestä.

Käsitteitä tarvitaan, kun kirjoitetaan. Mutta sanoilla on merkityksensä. Kun puhutaan itsemurhasta, sisällytetään siihen merkitys, että vainaja on itse päättänyt kuolemastaan ja itse surmannut itsensä. Laajennettu itsemurha tarkoittaisi niin ollen sitä, että koko perhe on päättänyt yhdessä kuolla ja toteuttanut sen yhtä aikaa.

Näin ei kuitenkaan yleensä ole. Surmat on tehnyt jompikumpi vanhemmista. Aamulehden taustajutussa selostetuissa perhesurmissa tekijöinä oli neljä miestä ja neljä naista. Lapset ovat tekoihin osattomia, tuskin heíltä on kysytty tahtoa kuolemaan. Heidät surmataan vanhemman ahdistuksen vuoksi.

Perhesurma-käsite tuntuu oikealta, onhan kyse oman perheen surmaamisesta, oman itsemurhan lisäksi. Kyse on muiden perheenjäsenten tappamisesta, ei heidän tekemästään itsemurhasta.

Käsitteiden merkitykset ovat tärkeitä. Ei pidä puhua perheväkivallasta, jos koko perhe ei ole väkivaltainen. Silloin on puhuttava siitä, että mies käyttää väkivaltaa vaimoaan kohtaan, äiti lastaan, poika äitiään. Käsitteillä ei pidä hämärtää todellisuutta vaan näyttää se.

Tavara kulkee, juttu luistaa

2008-10-19T08:27:00.006+03:00

Olin eilen auttamassa ystäviäni muutossa. Kyllä vain meistä ihmisistä edelleen löytyy aimo annos oikeaa talkoohenkeä.

Uusi asunto oli kuudennessa kerroksessa, hissi oli pientäkin pienempi, juuri ja juuri siihen mahtui kaksi ihmistä toisiaan tönimättä. Mutta tavara kulki rivakasti.

Miehet kantoivat kirjahyllyjä, sohvia, pöytiä kiemurtavia portaita kadun varren pakettiautosta ylimmän kerroksen asuntoon. Hiki virtasi, mutta juttu luisti.

Naiset juoksuttivat laatikoita ja kasseja hissille. Yksi lastasi tavaraa hissiin, kuljetti sen ylös, ja ylhäällä oli vastaanottajat kantamassa tavarat sisään.

Välillä syötiin. Ja uutta kuormaa odotellessa siirrettiin jo kirjoja laatikoista hyllyihin. Uusi asunto alkoi heti näyttää kodilta.

Kun illalla piti siirtää muuttoauto yöparkkiin, se ei käynnistynytkään. Mutta ei jäänyt muuttoporukka nytkään neuvottomaksi. Yhdellä oli järkeä ja jakoavain, toisella oli taskulamppu. Neuvokas teki pienet, mutta tärkeät korjausliikkeet, ja taas auton moottori hyrisi kuin kissa.

Kylläpä olikin meillä kaikilla mukavaa. Ja kunhan ystävät saavat kodin kuntoon, on meille luvassa tupaantuliaiset.

Nobelin arvoisia tekoja

2008-10-10T20:29:00.004+03:00

Namibia, Pohjois-Irlanti, Aceh, Kosovo, Sri Lanka...

Toivottavasti lista jatkuu ja rauha maailmassa löytää lisää kotimaita. Tänään Nobelin rauhanpalkinnon saanut Martti Ahtisaari on vaikuttanut suuresti siihen, että taistelut ja vihollisuudet ovat väistyneet noissa maissa. Kuten hän itse sanoi, tällä kertaa palkittiin rauhanvälittäjä. Sen palkinnon hän on totisesti ansainnut, samoin kuin juuri saamansa Unescon palkinnon.

Sinnikkäästi hän on kiertänyt maailmaa ja käynyt neuvotteluja sellaisissa pöydissä, joiden keskustelijat eivät ole aiemmin suostuneet toisiaan edes kohtaamaan saati neuvottelemaan. Neuvotteluja johtaneen Ahtisaaren sitkeydellä on päästy eteenpäin ja lopulta saatu aikaan sovinto.

Onnittelut sovinnon ja rauhan miehelle!