Sunnuntaiaamu sienimetsässä

Vaikka aika usein harmittaa, kun huomaan olevani hereillä ennen kukonlaulua (tarkoittaa viiden maissa), tällaisina aamuina se on vain ilo.

Kahdeksaan mennessä olin juonut aamukahvini, lukenut molemmat lehdet (HS ja Al) ja olin valmis lähtemään sieneen. Niin päätin jo viikolla tehdä. Aamu olikin paras mahdollinen sienimetsään: kevyt tuuli heilutti pihan pensaita, aurinko lähetti säteitään siniseltä taivaalta.

Koiralle oli puettava kurapuku, metsässä olisi märkää viikon sateiden jälkeen. Siitä se ei tykännyt ollenkaan. Se on aina yhtä koomisen näköinen seisoessaan kuin patsas kankea puku päällään, katsoo kohti ankara syyte silmissään. Hetken kuluttua se alistuu pukuunsa ja ottaa pari kokeiluaskelta, silloin sille voi pukea hihnan. Ja niin olimme valmiit lähtemään.

Metsä on kaunis, kuin satukirjasta. Sammal on vihreää ja märkää, männynrungot punertavat aamuauringon säteiden valossa, valo siivilöityy metsän peittoon latvusten läpi. Mustikanvarvut ovat jo saaneet aavistuksen syksynväriä, kanervat kukkivat viimeisiään. Lehtomaisessa kuusikossa maanpinnan peittona on sinivuokon tummanvihreät lehdet. Kuuset pitävät huminaansa.

Koira on innoissaan. Kuono maassa se tunkee kaatuneiden puiden kuivuneiden oksien läpi, jää välillä katsomaan, että kierräpä nyt tuo pihlajantaimi johon hihna on tarttunut, että päästään eteenpäin. Vapaaksi en uskalla sitä päästää, vaikka ei se mihinkään kauas karkaisikaan.

Herkkutatteja löytyy ensin yksitellen, sitten kahden kolmen sienen ryhmissä. Ne ovat kauniita, tummanruskeita, puhtaita. Ja mitä siitä, että etanakin on jonkin sienen löytänyt, etanan voin jättää metsään, ja rapsuttaa etanan jäljen sienenjalasta pois.

Reilun tunnin metsäretken jälkeen kädessäni keikkuu täysi sanko herkkutatteja. Suuntaamme autolle, kaivan termospullon takakontista ja istun kannonnokkaan kahville. Koira saa nakkimakkaraa.

Nyt sienet on siivottu. Puolet on jääkaapissa, niistä tulee täyte piirakkaan. Toinen puoli on ohuina viipaleina peltien päällä saunanlauteilla kuivamassa talveksi piirakkaan tai keittoon.

(Kiitos kuvasta TuoToi.net. Aivan samanlaisessa metsässä sieniä aamulla keräsin, kuin kuvassa on.)

Tsernobylin lapset

Aamulehti kirjoittaa tänään tärkeästä asiasta. Se muistuttaa meitä Tsernobylin tuhosta. Toimittaja Ismo Nykänen lopettaa juttunsa viisaasti: "Ehkä sittenkin nykyhistorian tärkein symboli on 04/26 eikä 09/11. Eikä se ole Paul Fuscon syy."

Paul Fusco on amerikkalainen valokuvaaja, jonka reportaasi Valko-Venäjältä vuodelta 1997 järkyttää katsojaa.

Suomeen ollaan rakentamassa viidettä ydinvoimalaa, jotkut huutavat suureen ääneen niitä lisää: on saatava kuudes ja seitsemäs, vain sillä tavalla voidaan maailma pelastaa.

Ydinvoima ei pelasta maailmaa, se tuhoaa sen. Ainakin se on tuhonnut miljoonien ihmisten elämän siellä, missä se ei toiminutkaan niin kuin sen piti. Niitä ydinvoimaloita on monta, Tsernobyl on niistä pahin. Sen tuhoista kärsii puoli miljoonaa lasta.

En ole unohtanut niitä huhtikuun lopun päiviä vuonna 1986. Satoi vettä, juoksin bussilta 5-vuotiaan poikani kanssa, olimme olleet muskarissa. Seuraavanakin päivänä satoi. Silloin jo tiesimme jotain, mutta emme kovin paljon. Jotkut tulivat hysteerisiksi, Suomessakin. Jotkut ostivat omia mittareita, joditabletteja hankittiin kouluihin. Pihan hiekkalaatikko oli tyhjä, emme uskaltaneet antaa lasten leikkiä siinä. Toukokuussa sen hiekka vaihdettiin.

Emme ole sairastuneet. Mutta monet ovat, monet ovat kuolleet.

Koulussamme kävi viime viikolla valkovenäläinen kuoro, jonka lapset ovat saaneet perimässään ydintuhon aiheuttaman geenivirheen. He eivät ole eläneet terveenä päivääkään. Lapset lauloivat kauniisti ja olivat iloisia saadessaan viettää muutaman viikon Suomessa ja syödä hyvää ruokaa. Monena vuonna Tsernobylin lapsia on tullut koulukuntani seurakunnan leirikeskukseen viettämään lomaa. He pystyvät matkustamaan, käymään koulua, niin kuin ketkä tahansa lapset. Mutta sitä he eivät tiedä, elävätkö he aikuisiksi tai saavatko he koskaan terveitä lapsia.

Minuun nämä kuvat vaikuttivat. Ei meillä ole oikeutta unohtaa heitä.

Ei meillä ole oikeutta rakentaa lisää tuhoa.

Apua vai valvontaa?

Juuri kuulin uutisista, että Haminassa on jokin koulu saanut vakavan uhkauksen ja koulu on suljettu. Eilen uutisoitiin, että valvontakamerat yleistyvät kouluissa.

Niitä on meidänkin koulussamme, sekä sisällä että pihalla. Vielä ei ole riittävästi kokemusta niistä, että voisi ottaa kantaa, ovatko ne rauhoittaneet välitunteja. Ainakin voi toivoa, että ilkivalta vähenee, kun oppilaat tietävät, että kamera kuvaa kaiken ja tekijä paljastuu. Mutta rangaistuksen uhka ole koskaan rikoksia kokonaan lopettanut.

Ongelmia on tietenkin helppoa (vaikkei halpaa!) yrittää ratkoa tekniikalla, mutta en ole lainkaan varma, auttavatko nämä isotveljet meitä. Hirvittää, mihin se voi johtaa - dystopian näen, utopiat ovat yhä kauempana.

Koulu elää yhteiskunnassa, ei sen ulkopuolella. Säästötavoitteet ovat jääneet elämään kouluihin laman jälkeen, vaikka mitään taloudellista syytä siihen ei ole kymmeneen vuoteen ollut. Nämä uutiset kertovat niistä seurauksista, joita nämä vuosien säästöt ovat saaneet aikaan. Koulusta puuttuu se henkilökunta, joka on arkisen koulutyön tukena, niin oppilaiden kuin opettajienkin.

Jos isolla yläkoululla ei ole kuin yksi erityisopettaja eikä yhtään kouluavustajaa, terveydenhoitaja on talossa pari päivää viikossa, kunnan koulupsykologi käy kerran kahdessa viikossa pari tuntia kerrallaan, kuraattori niinä toisina viikkoina saman verran, on helppo arvata, että oppilaiden ongelmista suurin osa jää opettajien hoidettaviksi tavallisilla oppitunneilla ja niiden jälkeen. Ja pitää muistaa, että nykyään tavallisessa luokassa on lähes kaikki oppilaat - erityisoppilaita on joka luokassa - vain vaikeimmat erityislapset ovat omissa kouluissaan. Luokan- ja aineenopettajat eivät kuitenkaan saa koulutuksessaan kuin muutaman opintoviikon verran tietoa erityisoppilaiden opettamisesta, edelleenkään.

Jäljet näkyvät. Siinä vaiheessa kun 18-vuotias kuristaa 15-vuotiaan tyttökaverinsa, ei kannata enää syyttää vanhempia tyyliin: missä olette, miksette puutu asiaan, miksette kysy, kenen kanssa nuori liikkuu. Nämä kysymykset pitää kysyä paljon aikaisemmin, ja ne on kenties kysytty moneen kertaan. Moni äiti ja isä on vuosien mittaan tehnyt kaikkensa, yrittänyt parhaansa, jotta saisi nuorelleen apua, mutta sitä on ollut vähän tarjolla ja vaikeasti saatavilla. 18-vuotias on täysi-ikäinen, hän on täysin vastuussa omista tekemisistään, rikoksistaankin. Yksin ei häntäkään saa jättää.

Koulussa tavoitetaan kaikki nuoret. Siksi siellä pitäisi olla myös paras mahdollinen apu tarjolla mahdollisimman matalan kynnyksen takana, mieluummin ilman mitään kynnystä. Kun nuorella on paha olo, hänen pitäisi voida mennä juttelemaan asioistaan heti jonkun kanssa. Opetttaja toki on olemassa, mutta opettaja ei välttämättä ole aina se, jolle tahdotaan puhua. Hän on koulussa opettamassa ja kasvattamassakin, mutta ei ratkaisemassa oppilaan henkilökohtaisia vaikeuksia, joita on esimerkiksi perheessä tai alkoholinhuuruisessa viikonlopun vietossa.

Sosiaaliministeri Paula Risikko on esittänyt korottavansa nuorten mielenterveyspalveluiden määrärahoja viisinkertaiseksi. Hurraa! Juuri tällaisia tekoja tarvitaan. Mutta. Mutta nekin rahat ovat erillisestä ohjelmasta tähän käyttöön otettuja, riittävätköhän ne jatkuvaan tarpeeseen. Ei näitä ongelmia voi hoitaa silloin tällöin muutaman kuukauden projektilla.

Kahden miehen miehet

Kuuntelin Tapahtumien yössä kirjailija Petri Tammisen haastattelun. Hän puhuu hyvin samoin kuin kirjoittaa: lyhyin lausein, tosia sanoja, jotka alkavat hitaasti hykerryttää. Ostin hänen uuden kirjansa Mitä onni on ja luin sen saman tien.

Mieskertoja on kirjailija, joka yrittää kuvataiteilijaystävänsä kanssa ottaa selvää onnen olemuksesta, mutta yritykseksi jää. Hieno ajatus kuitenkin kypsyy hänen mielessään: onni on pyöreä. Kirjailijan tytär sanoo, että onni on tunne. Voikohan onnesta kovin paljon tarkempaa sanoakaan. Mutta romaanin kirjailija yrittää, ja siitä yrityksestä syntyy haikeanhauska romaani. Mitä onni on on romaani miehestä, jota onni pakenee.

Tammisen romaanissa on lukuisia lauseita, joita tekee mieli lukea ääneen jollekulle, että saisi nauraa yhdessä, että saisi ajatella ajatuksen vielä kerran. Naurattavien lauseiden, ajatusten, kepeästi väreilevän pinnan alla piilee syväntumma pohjavirta, jonka lukija oivaltaa juuri silloin, kun nauru on korkeimmillaan.


Pohjois-Pohjanmaan miehet eivät ärsyynny, kun heitä ärsyttää. Heitä ei näköjään lainkaan liikuta se, mitä toiset heistä ajattelevat. He hyväksyvät itsensä. Tämän riippumattomuuden he ovat saneet syntymälahjaksi, hengittäneet sisäänsä pohjoisen ilmanalassa, metsissä ja soilla, varhain aamulla ja iltahämärissä, samaan aikaan kun me kaupunkilaiset olemme katsoneet aamutelevisiota ja iltatelevisiota.


Seisoin vain ja katselin. Niin kuin niin monena iltana. Niin kuin monet miehet pihoillaan, paossa jotakin tai kuin eksyneenä. Polttamassa tupakkaa. Imemässä tumpusta lunta. Pyyhkimässä nenää hihaan. Huutamassa äitiä ikkunaan. Mutta kukaan ei tule.


Tamminen viittasi haastattelussa muutamaankin kertaan Veikko Huoviseen. Naiset ovat kultia, on Huovinen sanonut. Tamminen sanoi jotenkin näin: naiset hoitavat kaiken, juuri mikään ei muuttuisi, jos miehet poistettaisiin. (Tämä ei ole sanatarkka sitaatti, muistinvaraisuus on petollista, aina voi muistaa väärin.) Huovisen huumorin Tamminen myös mainitsi, kielestä syntyvän.

Sattumoisin olin juuri lukenut Huovisen esikoisen, Hirrin (1950). Siinä ei monta naista ole. Miehet ovat etupäässä kainuulaisia metsässä eläjiä, pari muualta tullutta oppinuttakin. Näitä Huovinen heittelee mennen tullen, elämä ei armoa anna. Miehet tekevät: metsätöitä, tupahommia, ajatustekoja. Hirrissä huomiotani kiinnitti erityisesti kieli. Huovinen kuvaa kainuulaista luontoa tarkoin sanoin, moninaisin kuvin, herkästi ja hellästi. Rakastavasti:


Pakkasilta loi pienelle salojärvelle omituisen valonkajastuksen. Yötä pakeneva aurinko päärmäili taivaanrannan pilvet kuparireunuksin. - - Kahlittu järvenselkä oli salaperäisen vihreä; se sai värinsä taivaan kylmästä ulapasta. (Novellista Nälkävuosina)


Huovinen ymmärtää miehiään, heidän elämänsä on kovaa:


Jos olikin vaivaa tervanpoltosta, niin pahempi oli matka Ouluun. Parhaaksi kesäsydämeksi lähtivät miehet soutamaan, vaikka kotonakin olisi työtä riittänyt. Soudapa sitten Iivantiira ja Lentua, laske Lentuan kosket. Kisko taas Ontojärvi raskasta venettä, laske Ontojoen kosket. meloskele sitten Sotkamon Kiimasjärvet ja Nuasjärvi. Kajaanin koskista selvittyäsi on edessä aava Oulujärvi ja toinen mokoma Vaalan koskia ja Oulujokea. Kun perille pääset, niin köykäiseksi havaitaan raatamisesi arvo. (Novellista Tervansoutajat)

Noilla järvien rannoilla olen joskus ollut minäkin, kosket eivät enää virtaa vapaana kuin Lentualla. Kainuulaiselle lukijalle Huovisen teksti alkaa elää maisemina.