Nalle Sammon kammessa

Nalle Wahlroos ei tietenkään enää johda Sampo Pankkia, vaan siirtyi Sammon konsernijohtajaksi myytyään Sampo Pankin Danske Bankille erinomaisella hinnalla. Noissa kaupoissa hän rikastui mukavasti itsekin. Talouselämä hehkuttaa jutussaan Wahlroosin taloustaitoja ja -näkemystä: hän ei ole rikastunut perinnöillä, vaan hankkinut omaisuutensa omin käsin. Hmm... kiintoisaa käsityötä. Mutta kaikki kunnia osaamiselle.

Toisenkinlaista näkemystä kyseisessä lehdessä esitetään. Onko suuri kaunista, onko se suomalaisen etu? Ainakaan näinä aikoina se ei näytä olevan. Aivan toisin ainakin tämä rikas konsernijohtaja toimii kuin pääministeri ajattelee: kun suuri pohjoismainen pankki on ostanut keskisuuren suomalaisen pankin, ei siinä paljon paina suomalainen työllisyys. Osakkeenomistajien voitot ratkaisevat. Kaikki se työ, mikä voidaan Suomesta siirtää muualle, siirretään. Niin tehtiin verkkopalveluille, vaikka suomalainen järjestelmä oli paljon parempi kuin tanskalainen.

Wahlroos jätti pankin ja siirtyi tekemään suurta ja kaunista vakuutuskonserniin. Saapa nähdä, mihin se myydään, kunhan aika koittaa. Niin meni muruiksi Sampo, kirjokansi kappaleiksi.

Bjorn Wahlroos on kunnostautunut myös maanviljelijänä. Hänhän on hankkinut omistukseensa Joensuun kartanon suurine tiluksineen. Maanviljelijänä hän lienee osa-aikainen, sillä suuren vakuutuskonsernin johtaminen on uskoakseni kokopäivätyötä. Mutta kyllä kai tila muutaman hengen työllistää näinäkin aikoina, jonkunhan on työtkin tehtävä: pehtoorin, karjakon, pari renkiä ja navettapiikaa.

Maataloutta tuetaan monin tavoin, jotta se olisi näillä leveyksillä kannattavaa. Niinpä konsernijohtaja ja osakkeilla omin käsin rikastunut osa-aikaviljelijäkin on oikeutettu hakemaan tukea viljelyksilleen. Vuonna 2004 hän sai kotikuntansa Halikon suurimmat tukirahat, yli 150 000 euroa. Halikko sijaitsee lounaisessa Suomessa, jota on Suomen vilja-aitaksikin sanottu. Taitavaa on hänen talousosaamisensa.

Ehdottomasti on kulttuuriteko kunnostaa ja hoitaa kulttuurihistoriallisesti merkittävää kartanoa ja sen suojeltuja tiluksia. Mutta se lieneekin itsestään selvää. Kulttuuria ovat rikkaat onneksi ennenkin tukeneet. Kiitos patruunoille, että meillä on nyt lukuisia taidemuseoita aarteineen.

Yksi eniten arvostamistani on sanan varsinaisessa merkityksessä omin käsin rikastunut kenkätehtailija Emil Aaltonen. Hänen perustamansa säätiö on ollut tukemassa suomalaista tiedettä vuosikymmenet ja hänen kotinsa Pyynikinlinna on nykyään upea taidemuseo ja kulttuurisäätiöiden kotipaikka. Nykyrikkaiden rahat tuntuvat paljon nihkeämmin siirtyvän kulttuurilaitoksille, niiden osoite näyttäisi olevan mieluummin veroparatiisi.

(Tämä teksti syntyi oikeastaan jälkikirjoituksena edelliselle tekstille. Olen siitä korjannut kursiivilla ne kohdat, jotka olivat alun perin väärin. Kirjoitinhan aluksi Björn Wahlroosista Sampo Pankin johtajana.)

Netistä saksittua

Pääministeri Matti Vanhasen mielestä rikkaiden rikastumisessa ei ole mitään väärää. Hufvudstadsbladetille antamassaan haastattelussa Vanhanen puolustaa rikkaiden asemaa ja on huolissaan keskituloisten asemasta.

Vanhasen mukaan keskustapuolueen ansiota on pitkälti se, ettei rikkaita kadehdita vaikka pääomatulot ovatkin rikastuttaneet pientä osaa suomalaisista enemmän kuin koskaan aiemmin. Vanhasen mielestä se ei ole köyhiltä pois.

- Toisin kuin vasemmistopuolueet me emme ole kateellisia rikkaille, koska he järjestävät töitä niin monelle suomalaiselle, Vanhanen sanoo.

Hän korostaa tarvetta pitää keskituloiset tyytyväisinä sillä he muodostavat 70-80 prosenttia kaikista tulonsaajista.

YLE uutiset

En ota tavakseni kopioida tekstejä blogiini. Tämä uutinen kuitenkin sopii edellisen tekstini jatkoksi niin nasevasti, etten malta olla sitä siteeraamatta.

Vanhasen puhuu sellaisin sanoin, että jo ensi kuulemalta ne saavat aikaan vilunväreitä.

Kyllä, tosi rikkaat työllistävät. Björn Wahlroosin entinen firmakin on järjestänyt töitä viime viikkoina keskituloisille pankkivirkailijoilleen niin, että ylitöitä on kertynyt enemmän kuin monina vuosina yhteensä. Voisi pankki (nykyään siis tanskalainen) työllistää enemmänkin väkeä, siis aivan uusia tekijöitä, nimittäin tarvetta varmasti olisi. Mitenkähän lienee keskituloisten naisten tyytyväisyyden laita. Heidän tekemistään ylitöistä kun rapsahtaa valtiolle mukava osa marginaaliveroina - toisin kuin Nallen saamista pääomatuloista. (Kyllä kriitikkoni, Nalle maksaa euromääräisesti paljon, paljon enemmän kuin hänen pankkivirkailijansa. Mutta kyllä hänellä on varaa maksaakin, ja silti hän maksaa tuloistaan suhteellisesti vähemmän kuin keskituloinen pankkivirkailija ylitöistään.)

Ovat suomalaiset rikkaat työllistäneet kovasti myös virolaisia, kiinalaisia, unkarilaisia, pian romanialaisiakin. Suomalaisilta tehtailta ovat työt vähentyneet, eikä kaikista irtisanotuista taida olla it-alan suunnittelijoiksi. Palvelualalle heitä toki kannattaa kouluttaa: vanhustenhoitajista on pulaa.

Mikähän siinä on, että kun joku esittää kriittisiä arvioita epäoikeudenmukaisesta tulonjaosta tai verotuksesta, sitä pidetään kateutena. Minun on ollut aina vaikea käsittää, mihin kukaan tarvitsee sellaisia rahamääriä, joita nämä rikkaat saavat. Kun ihminen ei kuitenkaan kaipaa muuta kuin ruokaa, hyvän kodin ja kohtuullisen määrän mukavuutta elämäänsä. Eri ihmisten kohtuullisuus on toki erilaista, mutta miljoonien eurojen vuosituloilla saatua kohtuullisuutta ei oikein voi pitää kohtuullisena. Ei ole kade, jos sitä ihmettelee.

Entistä enemmän ihmettelen myös sitä, mitä vihreät tekevät tässä kokoomuksen ja keskustan johtamassa läpeensä porvarillisessa hallituksessa. Erityisesti Anni Sinnemäki on joutunut? kerran jos toisenkin selittelemään vihreiden näkemyksiä tehtyihin ratkaisuihin niin, että uskottavuus on koetteella. Tarja Cronberg sanoikin aikansa menneen uuden superministeriön alkuun saattamiseen ja Tuija Braxin ministeriö rakentaa uutta eduskuntavaalilainsäädäntöä. Tärkeitä hankkeita molemmat.

Mutta kun samaan aikaan muu hallitus tekee päätöksiä energiasta, verotuksesta, koulutuksesta, terveydenhoidosta ja sosiaaliturvasta siihen malliin, että heikottaa. Vihreiden toiminta näyttää ulospäin siltä, että he joutuvat hallituksesta käsin tehdyt päätökset vain siunaamaan, olivatpa ne mitä tahansa. Onhan pääministeri nimenomaan kieltänyt toisen ministerin toimiin puuttumisen ja keskeneräisten asioiden julkisen käsittelyn.

Kuva: Ulla Jokisalo, Nimetön, sarjasta Albumi 1997 - 99/2007

Lehdestä luettua

Hallitus korottaa keskituloisten perheiden päivähoitomaksuja. Hallitus korottaa terveyskeskusmaksuja. Hallitus korottaa yksinhuoltajan lapsilisää 10 eurolla. Hallitus ei korota muita lapsilisiä. Hallitus sitoo maksut indeksiin. Hallitus ei sido sosiaalitukia indeksiin.

Hallitus poistaa tai alentaa minimiin perintöveron yrityksen perijältä. Hallitus antaa metsätilallisille metsävähennyksen korotuksen heidän verotustaan helpottaakseen. Hallitus korottaa tavallisen perinnönsaajan verottoman perinnön ylärajan 3 400 eurosta 20 000 euroon. Hallitus ei alenna palkansaajan verotusta.

Hallitus korottaa tuloarviota 640 miljoonalla eurolla valtion verotulojen kasvettua ennakoitua paremmin. Hallitus päättää lyhentää valtion velkaa ylimääräisellä miljardilla. Hallitus lyhentää valtion velkaa tänä vuonna 2,7 miljardilla. Hallitus kerää kunnilta maksujen korotuksista saadut tulot maksaakseen niillä tekemiensä tulonsiirtojen muutokset.

Hallitus korostaa olevansa erityisen sosiaalinen ja parantavansa köyhien asemaa.

Kieli on valtaa.

Äiti ja känni

Känninen, riehuva äiti näyttämöllä herättää nuoressa yleisössä hilpeyttä – mutta varmasti myös ahdistaa. Tällaisia äitejä on, entistä enemmän. Heistä saa lukea joskus uutisistakin: he ovat jättäneet lapsensa kadulle oman onnensa nojaan, lapset etsivät heitä kapakoista, he ovat olleet lapsiaan kohtaan äärimmäisen julmia.

14-vuotiaan Iira Halttusen kirjoittamassa näytelmässä Ähtäriin eli kaunein poika heti Morrisonin jälkeen on monta isoa ja vaikeaa teemaa: puberteetti, sukupuoli-identiteetti, alkoholismi, lähisuhdeväkivalta. Näytelmässä on uusperhe: äiti (Sari Mällinen), hänen 15-vuotias poikansa Aleksi (Santtu Karvonen) ja 11-vuotias tyttärensä Satu (Anna-Maija Tuokko) sekä miehensä Antti (Matti Onnismaa), joka on ollut lapsille isänä vuosikaudet.

Heidän lisäkseen tärkeä henkilö on 15-vuotias Tuuli (Teemu Palosaari), joka paljastuu pojaksi, Niilaksi. Niilan ruumiissa elää tyttö, joka voi olla näkyvillä vain Ähtärissä, ei kotikunnassa Virroilla. Tuuli on Sadun kaveri, ainoa kaveri koko maailmassa. Aleksikin pitää hänestä – vaikka hän onkin tyttö.

Äiti hoitaa ja huolehtii, hän rakastaa aina – äitimyytti elää ja voi hyvin. Useimmat äidit huolehtivat ja rakastavat. Mutta eivät kaikki, eivät aina.

Näytelmän sisarukset turvaavat toisiinsa, kun äiti ryyppää, riehuu ja lyö. Heidän herkkä sisaruussuhteensa on näytelmässä parasta - siihen sisältyy kaikki hyvä. Muutkin nuoret - Tuuli ja Aristoteles (Eero Milonoff), omituinen, viisasteleva nuori poika - ovat hyviä, he välittävät, he uskaltavat olla avoimia ja rohkeita kaikessa itsen etsinnän epävarmuudessaankin.

Monet naiset juovat nykyään lähes kuin miehet. He alkoholisoituvat vain nopeammin. Näytelmän äiti on on säälittävä: hän ei saa aikaan perheelleen ruokaa edes valmisruoista, hän heiluu ja toikkaroi tiskirätti kourassa uhoten jokaiselle perheenjäsenelle, erityisesti Antille, joka alistuu rätin paukkeisiin päätään suojellen. Kapakkaillan päätteeksi äiti esittää humalaista performanssiaan lasten yrittäessä nukkua häkkimäisessä sängyssään.

Äiti ei ansaitse sääliä. Hän tekee pahaa lapsilleen ja miehelleen – ja itselleen. Johanna Freundlichin aggressiivisesti ja isosti nähdyssä ohjauksessa hän on tragikoominen. Jollakin toisella tapaa tehtynä hänen hahmonsa olisi pelkästään paha.

Näytelmän keskiössä on Satu; hän kertoo tarinaa väliin pikkumankalleen, väliin itselleen, väliin kuin suoraan katsojalle. Satu ei kestä äidin sekoiluja. Hän on milloin riehakas ja suustaan karkea, millon itkee itkemästä päästyään. Hän on hyvin yksinäinen tyttö, joka tarvitsisi äitiään. Mutta äiti tarvitseekin Satua, eikä tämä helposti äitiä hylkää. Itkuisen huolehtivasti hän yrittää saada humalaisen äitinsä sisään kylmästä. Keskenkasvuisen tytön voimat eivät vain siihen riitä, eivät fyysisetkään mutta ennen kaikkea eivät henkiset.

Aleksi kertoo pahasta olostaan ja homoudestaan ensin Antille, johon on oppinut jo lapsena luottamaan yhteisillä luontoretkillä. Äiti saa kuulla siitä Antilta. Hänen reaktionsa on raivo ja huuto. Sitten seuraa itsesyyttely ja lopuksi itsesääli. Saamme kuulla tilityksen kesken jääneestä lukiosta, hanttihommista, menetetyistä unelmista. Aleksia hän ei osaa ajatella, itseään hän miettii. Hän ei osaa olla äiti.

Aleksi osaa kuitenkin olla poika. Epätoivoissaan hän käyttää Antin asetta – ja ampuu ohimonsa ohi vaistomaisesti, sillä elää hän haluaa. Elää, ei kuolla. Siihen laukaukseen äiti ja Anttikin havahtuvat. Mutta siinäkin tilanteessa äiti on se, joka vaatii huomiota, ja sitä hän saa hyvältä ja tasaiselta pojaltaan. Niin ovat ihmisten väliset suhteet vinksallaan tässä perheessä – niin vinot kuin on Glorian näyttämökin Kimmo Viskarin lavastuksessa.

Lapset ja mies rakastavat äitiä, joka ei ole heidän rakkautensa arvoinen. Niin on rakkaus tähän tarinaan kirjoitettu. Katsoja toivoo, että traagisten vaiheiden jälkeinen seesteinen loppu ennustaa hyvää: äiti muuttuu rakkauden voimasta. Niinhän tapahtuu saduissa.

Tärkeää suvaitsemattomuutta

Mitä enemmän yhteiskunta naisistuu, sitä suvaitsemattomammaksi se käy.

Luin tämän lauseen Lassi Kämärin blogin kommenttilootasta, nimimerkin takaa sanottuna. En oikeastaan irrota sitä mistään kontekstista, vaikka kirjoitankin sen tähän yksin, sillä kontekstia sen ympärillä on vähän. Blogin kirjoittaja käsittelee tekstissään Ulkopliittisen Instituutin johtajan Raimo Väyrysen esimerkin kautta sitä, miten seksuaalinen häirintä on saanut lisää tilaa julkisuudessa ja miten suhtautuminen siihen on alkanut muuttua.

Niin kuin aina, on tarpeen määrittää käsitteitä. Suvaitsematon: ahdasmielinen, jyrkkä, tuomitseva. Suvaita: sietää, sallia, hyväksyä. (Suomen kielen perussanakirja)

Alun sitaatti pakottaa kysymään: kuka suvaitsee ketä, kuka ei suvaitse, mitä ei suvaita? Implikaatiot ovat selvästi luettavissa.

Siis kun yhteiskunnan toimintaan ja kenties jopa vaikuttamiseen siinä osallistuu enemmän naisia kuin ennen – yhteiskunta naisistuu – miehiä ja heidän tapaansa toimia ei enää suvaita niin kuin ennen. Siis naiset eivät suvaitse enää joidenkuiden miesten alistavaa ja seksististä käyttäytymistä. Ennen sitä ei ole tuotu julki, vaan naiset ovat joutuneet sen nielemään, ja muut miehet ovat katsoneet sen läpi, jos ja kun eivät ole itse samoin käyttäytyneet. Tuskin sitä suvaittiin, sitä vain hiljaa siedettiin, syystä tai toisesta.

Matti Ahde joutui eroamaan Veikkauksen pääjohtajan paikalta vuonna 2001, kun häntä syytettiin seksuaalisesta häirinnästä. Julkisuus kuitenkin pääasiassa tuntui ymmärtävän häntä ja hänen tekojaan, ja hän sai paljon tukea. Hänen käytöksensä sai nimen käpälöinti. Sanan konnotaatiot eivät ole pelkästään kielteiset, eikä siitä synny kuvaa vakavasta ilmiöstä. Näin kieli toimii, ja kielellä tosiaan voi vaikuttaa siihen, miltä ilmiö saadaan näyttämään. Kun sanottiin Matti Ahteen vähän käpälöineen naisia, näistä tulikin suvaitsemattomia ja telaketjufeministejä nostaessaan mitättömästä asiasta melua ja aiheuttaessaan hyvän miehen erottamisen. Niinpä tukijoita löytyi, kun Ahde pyrki uudelleen eduskuntaan. Hän on taas valtakunnan päättäjiä.

Monien miesten - ja oletettavasti useiden naistenkin - näkökulmasta siis oltiin suvaitsemattomia. Matti Ahdetta kohdeltiin väärin.

Eduskunnastakin, Ahteen uudesta työpaikasta, näitä suvaitsemattomia löytyy, siitä kertoi Helsingin Sanomat talvella. Vaikka juttu onkin sittemmin saanut käsittelytavastaan moitteita Julkisen Sanan Neuvostolta, eivät moitteet jutun perussisältöä miksikään muuta. Jotkut naiset ovat kokeneet seksuaalista häirintää työpaikallaan eduskunnassa.

Näiden tapausten välissä on seitsemän vuotta. Mitä on siinä ajassa tapahtunut? Tuntuu, että harmillisen vähän. Keskustelun sävy on ollut tänä keväänä yllättävän samantasoinen kuin vuosituhannen alussakin. Mutta se ero kenties on ollut, että keskustelua ovat käyneet myös ne miehet, jotka eivät tahdo jatkaa miehisen vallan väärinkäyttöä naisia kohtaan. Se on ilahduttavaa.

Suvaitsevaisuus ei edelleenkään tarkoita sitä, että väärinkäytöksiä, rikoksia, julmuutta, väkivaltaa on suvaittava. Ne on tuomittava jyrkästi, on oltava niiden suhteen ehdottoman suvaitsematon. Niihin syyllistynyt ihminen tarvitsee tukea, mutta hänen tekonsa eivät ansaitse kenenkään hyväksyntää eikä hän itsekään loputonta suvaitsevaa ymmärtämistä. Silloin nimittäin aina tullaan vähätelleeksi hänen uhriensa kokemuksia.

Kevään ensimmäinen päivä

Kevät hidastui viime viikolla. Olen aina yrittänyt elää kaikki aistit avoinna kevättä, oivaltaa, kun on kevään ensimmäinen päivä. Tänä keväänä en tiedä, mikä se päivä oli. Jo helmikuussa oli hyvin keväistä, ja ihmettelin pihallani mullasta nousevia sipulikasveja. Mutta en silti tuntenut eläväni kevättä - talvi ei ollut oikein tullut, mutta kevätkään ei vielä silloin ollut.

Kun olin Roomassa, olikin täällä ollut talven ainoa oikea talvi, yhden viikon kestävä. Lunta oli satanut, päivät olivat olleet pakkaskirkkaita. Olisin tahtonut elää sen viikon Suomessa, mutta en Roomaakaan jättää väliin - siellähän oli silloin kevät jo.

Torstaina olin oppilaiden kanssa teatterissa. Näimme KOM-teatterin Ähtäriin. Kun tulimme teatterista ulos puoli kahdeksan aikaan illalla, tuntui kevätillan valo ihmeelliseltä. Päivä oli ollut jo lämmin, kesää enteilevä. Juuri sillä hetkellä tuntui kevät - oli kevään ensimmäinen päivä.

Eilen kunnostin pihaa, niin kuin tuhannet muutkin. Se on rentouttavaa ja ihanan fyysistä työtä. Peipot ja punarinnat lauloivat. Nokkosperhoset lentelivät vastaharavoidun nurmikon tuoreille apilanlehdille.

Illalla kävin konsertissa, suomalaista nykymusiikkia. Valo oli kuulas ja ilma suloisen viileän keväinen, kun kävelin kotiin. Oli hyvä hengittää. On ihanaa elää.

On kevät.

Sovinnon päivä

Kuvat: Matti Yrjölä, julkaistu Aamulehden lukijoiden kuvissa.

Ukkini oli vankileirillä kevään ja kesän 1918. Syksyllä 1917 hän oli liittynyt työväenyhdistykseen, ja nuorena ja reippaana hän oli ollut työväentalon järjestysmiehenäkin. Hän oli edistysmielisen osuuskaupan kauppa-apulainen. Hän piti kovasti työstään ja myymälänhoitaja piti hänestä, kun ukki oli iloinen ja ahkera työntekijä. Kaupassa hän oli sinä helmikuisena aamunakin, kun hänet haettiin.

Hiitolasta Kokkolan vankileirille on ollut pitkä matka. Sieltä hänet tuotiin etelämmäs kevään edetessä. Tuomio annettiin pikaoikeudessa: maanpetos. Aseeseen hän ei ollut koskaan koskenut, eikä hän ollut sisällissodan taisteluissa mukana. Hänen rikoksensa oli se, että kuului työväenyhdistykseen ja oli sen arkisessa toiminnassa mukana.

Vankileirillä hän näki nälkää ja sairastui punatautiin. Henki kuitenkin säilyi. Elokuussa hän pääsi vapauteen kansalaisoikeutensa menettäneenä ja 40-kiloiseksi laihtuneena. Myymälänhoitaja oli kirjoittanut häntä puoltavan kirjelmän, jotta hänet vapautettaisiin.

Parin vuoden päästä ukki tapasi Hilman, he rakastuivat ja menivät naimisiin syksyllä 1922. Lapsia syntyi seitsemän, mutta kolme heistä kuoli jo pienenä. Koko ikänsä ukkini oli osuusliikkeelleen uskollinen ja teki elämäntyönsä kaupanhoitajana. Vielä 1970-luvulla hän opetteli käymään uudessa Centrumissa, se kun oli hänen lähikauppansa silloin. Muihin kauppoihin hän ei voinut kuvitellakaan menevänsä. Sellaista uskollisuutta nykyihmisen on vaikea ymmärtää.

Pappani oli vaatturi. Nivala oli kaukana sisällissodan tapahtumista. Kukaan äitini lähisuvusta ei ollut sotatapahtumissa, vaikka Pohjanmaalta lähdettiinkin sotaan vapauttamaan maata ryssän vallasta. 30-vuotias mies oli juuri perustanut perheen ja esikoinen oli syntynyt. Perhe eli arkeaan niin kuin noina vaikeina kuukausina saattoi. Pappani ei ollut Pohjantähden Halme tuohon aikaan, eikä myöhemminkään. Hänen mielensä paloi uskon asioihin. Minulle ei ole koskaan oikein selvinnyt, kumpaa osapuolta kohtaan pappani tunsi myötätuntoa. Kuitenkin myöhemmin saarnamiehenä hän oli vähäosaisten puolella.

Eilen oli Tampereella Sovinnon päivä. Me päivään osallistuneet saatoimme allekirjoittaa sovinnon kirjan. Ei minulle ollut vaikea nimeäni kirjoittaa. Puoleni tiedän, olen ukkini ja mummini lapsi; heidän luonaan olen niin monet lapsuuteni illat ja yötkin viettänyt, etten voisi muuta ajatellakaan kuin heidän puolellaan olemista.

Sovinnon päivä näytti sodan julmat kasvot: yhtä lailla hädissään, peloissaan ja kärsiviä olivat nuoret valkoiset pohjalaispojat kuin punaiset torpparin- ja tehtaantytöt ja -pojatkin aseineen. On käsittämätöntä, jos vieläkään eivät jotkut voi tehdä sydämessään sovintoa. Siltä kuitenkin tuntuu, kun valtiovalta ei ole juuri millään lailla huomioinut niitä keväisiä, järkyttäviä tapahtumia, jotka aloittivat itsenäisen Suomen vaiheet. Mitä on ajateltava tästä porvarihallituksesta? Eikö se anna sovinnolle sijaa, kun tahtoo vaieta sisällissodan 90-vuotiskevään? Vai näemmekö me juhlallisia tilaisuuksia 16.5. sen kunniaksi, kun Mannerheim ratsasti voittoisana ylipäällikkönä Helsinkiin?

Don Juan ja Donna Juanita

Viime päivinä monet ovat kyseenalaistaneet Kanervan tekojen moitittavuuden - tai varsin kiertelevin sanankääntein sitä kommentoineet. Kanerva on käyttäytynyt harkitsemattomasti, sanoivat Ben Zyskowicz ja Jyrki Katainen. On sanottu, ettei hän ole tehnyt mitään väärää. On sanottu, että miehet toimivat niin kuin Kanerva toimi. Jos näin on, olen hyvin hämmentynyt ja surullinen miesten puolesta. Mutta en usko, että niin on: valtaosa miehistä ei käyttäydy niin kuin Kanerva.

Mitä Kanerva teki? Hän on koko aikuisikänsä ollut poikkeuksellisen kiinnostunut naisista - tarkoitan sillä donjuanismia. Yksi nainen kerrallaan ei ole hänelle riittänyt. Mitä vanhemmaksi hän on tullut, sitä enemmän julkisuus on pitänyt hänen naisseikkailujaan esillä, ainakin satunnaisesti. Siinä näkyy myös median muutos.

Mutta Kanerva on saanut jatkaa korkeassa asemassaan siitä huolimatta, että kaikki hänen lähellään ovat tienneet hänen elämäntyylinsä. Hän sai olla urheilujohtaja, hän sai olla eduskunnan puhemies. Vasta ministerinä hänen yksityiselämänsä alkoi näyttää haitalliselta. Ja vasta nyt kun media on muuttunut entistä kovemmaksi.

Monet Kanervan naiset ovat olleet julkkiksia tai juorulehtijulkkiksia, niin kuin Johanna Tukiainenkin on. Tukiainen halusi julkisuutta viemällä viestit Hymyyn, varmaan rahaakin. Jos julkisuutta tahtoo, voi olla vaikeaa jättää noin herkullinen tilaisuus käyttämättä. Tuskin hän halusi Kanervalle pahaa. Toisaalta tavalliset naiset, ne joilla ei ole halua julkisuuteen, eivät ole myöskään julkisuuteen tulleet: he eivät ole tekstiviestejä myyneet, sikäli kuin niitä on lähetetty ja sikäli kuin näitä tavallisia naisia on ollut. Kanerva ei ole tehnyt mitään rikosta, hän on elänyt omaa elämäänsä omalla tavallaan.

Mutta mikä on tilanne, jos joku nainen elää kuin Kanerva? Ensinnäkään hän ei koskaan pääse samaan asemaan kuin Kanerva pääsi. Häntä ei huolita minkään puolueen vaikutusvaltaiseen asemaan, eikä hän missään tapauksessa saa sellaisia virkoja kuin Kanerva on saanut. Ennen kaikkea hän ei siis saa tukea puolueen johdolta. On hyvin vaikea edes kuvitella, että nainen joka elää kaksoiselämää - jolla on työ- ja yökiireet - voisi olla päivääkään uskottava poliittinen vaikuttaja sen jälkeen kun ensimmäinen juorulehden juttu hänen teoistaan tulee julki.

Tanja Karpela on pilkan kohde missitaustoineen ja aviosotkuineen. Hän joutui tekemään kovasti työtä saavuttaakseen uskottavuuden poliitiikassa, ja hän saikin sitä ministerivuosiensa saavutusten ansiosta - ainakin jossain määrin. Mutta helposti hän sen myös näyttää menettävän juorulehtien tartuttua hänen viimeisimpiin yksityiselämän käänteisiinsä. Mutta ei hän Donna Juanita ole, Kanervaan häntä ei voi siinä mielessä verrata.

Donna Juanita ei saa hyväksyviä "naiset on naisia" -kommentteja, häntä ei tueta julkisesti eikä hänelle kudota ja viritetä turvaverkkoja sen varalta, että hän joutuu luopumaan asemastaan. Donna Juanitaa eivät tue sen paremmin toiset naiset kuin miehetkään. Paljon todennäköisemin hän on jo nuorena saanut jakorasian tai huoran leiman. Niitä leimoja tyttöjä kasvatetaan pienestä pitäen välttämään. Niinpä tytöt oppivat hallitsemaan seksuaalisuuttaan. Ja vaikka nykyään jotkut tytöt toimivat nuorina aikuisina miehen tavoin yhdenyön suhteineen, useimpien tavoitteena lienee silti pysyvä parisuhde.

Niin, asemaa Donna Juanitalla tuskin onkaan. Tai jos on, hänen täytyy osata salata kaksoiselämänsä hyvin taitavasti ja tarkasti. Ylipäänsä, en muista lukeneeni Donna Juanitoista, paitsi kaunokirjallisuudesta toki. Onko heitä? Missä he ovat?

Lisäys 8.4.: Kiinnostava kommentti Kataiselta. Juuri tätä saattoi odottaakin, muttei millään olisi tahtonut uskoa. Näin toimii hyvien ystävien kerho. Eikö kansanedustajan luottamustehtävä ole riittävän arvokas 60-vuotiaalle poliitikolle?

Kevät!

On kirjoitettava siitä ilosta, että ikkunat ovat puhtaat. Kevään ihmeellinen valo pääsee sisäänkin, lämpö ja kirkkaus lävistävät mielen, sielun ja ruumiin.

Mullassa on kuollut ja elävä: kulon alta työntyy hentoa vaaleanvihreää - apilan lehti. Skillat kukkivat kohta. Mitenkään en osaa selittää sitä, että raparperi, ruohosipuli,tulppaanit, malvat ja skillat kestivät maaliskuun lopun pakkaset, ne talven kylmimmät yöt ja lumimyräkät. Tänään ovat kasvaneet aivan silmissä.

Vaarallisia, vanhoja sanoja

Suuri ruotsalainen päivälehti kirjoitti Kanervan olleen sovinisti - tai tarkemmin sanoen hänen käytöstään sanottiin ennen sovinistiseksi. Niin tosiaan sanottiin. Jotkut sanoivat. Toiset eivät nähneet silloinkaan missään miesten naista alistavassa, halventavassa tai ylipäätään seksistisessä käytöksessä mitään moitittavaa, eikä heille sanaa sovinismi ollut olemassa.

Nykyään sovinismi-sanaa ei tosiaankaan käytetä. Hyvänen aika, sehän leimaa miehet, jotka kuitenkin oikeesti ovat ihan mukavia. Heillä nyt vain sattuu olemaan tapana vitsailla härskisti, taputella ja tytötellä naisia, varsinkin kauniita ja nuoria, jos itse jo vaarin ikään ovat ehtineet.

Heillä nyt vain sattuu olemaan tapana palkata hyvään virkaan mieluummin hyvä tyyppi, joka nyt vain sattuu olemaan mies. Hyväähän he kaikille tarkoittavat ja huumorimielellä ovat liikeellä, keventävät - ja naiset kun kerta kaikkiaan osaavat kopioida paremmin ja keittää ehdottomasti parempaa kahviakin. Mutta kun tiukkikset eivät suostu ymmärtämään.

Ei saisi käyttää feminismi-sanaakaan. Vain tiukkikset sitä käyttävät, ja kuka nyt tiukkis tahtoisi olla. Paljon mieluummin jokainen on hyvä jätkä sukupuoleen katsomatta, ainakin jos työelämän kilpailussa joutuu mukana olemaan.

Eipä käytetä solidaarisuus-sanaakaan. Sitä nyt ainakaan ei kannata näinä aikoina tuntea, johan siinä menettää ylenemismahdollisuutensa, uuden katumaasturin ja malediivienmatkat. Näinä aikoina kun enemmän on paremmin ja suuri on kaunista.