tiistai 27. marraskuuta 2007

Muisto

Joki halkaisee
maiseman kuljettaa mukanaan
maata, oksia, lasinpaloja,
hävinneitä hansikkaita.
Se siirtää, kuvaa, piirtää.

Kaikki virtaa.


gamma.nic.fi/~esa2k/ropi/ropi.htm.

torstai 22. marraskuuta 2007

Pojuja ja tyttösiä

Matemaattisten aineiden opettaja piti päivänavauksen. Oikein monipuolisesti hän kertoi koulumme laajoista kansainvälisistä kontakteista, ystävyyskouluista ja projekteista. Voimme olla niistä ylpeitä, ja suuri ansio on koulumme entisten rehtorien sekä muutaman innostuneen opettajan. Joka vuosi on iso joukko oppilaita ollut innokkaita osallistumaan projektimatkoille ja majoittamaan vieraita muista kouluista.

Päivänavauksensa toisessa osassa hän kertoi, kuinka meidän koulusta mennään opiskelemaan teknillisille aloille, luonnontieteellisiin ja lääketieteellisiin tiedekuntiin. Onpa menty Cambridgeen ja Yhdysvaltojen arvostettuihin yliopistoihinkin. Näin hän puhui, passiivissa. Minä kuuntelin ykkösteni kanssa ja olin opona iloinen: he saivat lisää pontta omalle koulutyölleen. Hyvä esimerkki vaikuttaa aina.

Mutta sitten tuli jotakin, mitä en olisi tahtonut kuulla. Seuraavaksi hän sanoi, että edellä mainittujen (joista siis passiivissa puhuttiin) lisäksi on mainittava ehdottomasti tyttönen - ja hän mainitsi etunimen - kemiaa opiskellut.

Niinkö on edelleen, että matemaattisten ja luonnontieteiden normi on miesopiskelija, niin ehdoton normi, ettei sukupuolta tarvitse erikseen mainita. Nainen on etunimi, tyttönen - hän on anomalia.

Kyseinen entinen oppilas on yli kolmikymmenvuotias kemian alan tohtori, tutkijan uraa tekevä erittäin pätevä nainen. Tyttönen hän ei ollut lukiovuosinaankaan: hän oli kypsä, ajatteleva, tarmokas ja määrätietoinen nuori nainen, joka tiesi mitä tahtoi ja toteutti päämääräänsä -näitä ominaisuuksia on totuttu syystä tai toisesta pitämään miehisinä ominaisuuksina. Mutta samalla hänessä oli niitä ominaisuuksia, joita naisissa on totuttu arvostamaan: yhteishengen rakentamista, empatiaa, toisten kuuntelemisen taitoa. Opettaja saattoi luottaa siihen, että hänellä on edessään hyvä elämä.

Kuinka masentavaa olikaan kuunnella aamunavaus loppuun. Sanoin lyhyesti oppilaille, ettei mainittu nainen ole tyttönen, mainitsin hänen tohtoriutensa. Kerroin myös niistä muista tieteenaloista - siis kaikista muista - joille meidän koulusta on lähdetty. On humanisteja, yhteiskuntatieteilijöitä, kauppatieteilijöitä, oikeusoppineita.

Kaiken kaikkiaan lukio antaa hyvän pohjan, tahtoipa mille tahansa akateemiselle alalle. Niin pitää ollakin. Lukion tärkein tehtävä on antaa riittävä yleissivistys ja ne taidot, joilla akateemisissa opinnoissa menestyy. Eikä pidä unohtaa, että lukion jälkeen monet suuntaavat oppilaitoksiin, jotka ovat ammatteihin suoremmin valmistavia, ammattikorkeakoulujen ja ammatiopistojen monille linjoille. Niin tekevät sekä ylioppilasnaiset että -miehet.

Kun sitten välitunnilla lyhyesti mainitsin - puhujan saatua kehuja aamunavauksestaan - tytöttelystä, sain kuulla, ettei hän sillä mitään tarkoittanut. Muutamat muut miehet yhtyivät innokkaasti hänen näkemykseensä: ei sana tyttönen tarkoita mitään pahaa, ei sillä ole mitään vähättelevää merkitystä. Jotkut miehet siis katsovat oikeudekseen määritellä edelleen, mikä on naista vähättelevää ja mikä ei. Meidän naisten omilla kokemuksilla ja tuntemuksilla ei ole heille merkitystä. Kuinka surullista. Tuntuu kuin mikään ei olisi de Beauvoirin ja Lessingin kirjojen jälkeen muuttunut. Kielikin on edelleen niin sukupuolittunut, ettei sitä edes huomata - eikä ainakaan tunnusteta.

j.k. Kuva on peräisin netissä julkaistusta peruskoulun kemian opetussuunnitelmasta. Kiintoisaa olisi pohtia sitäkin, miksi kuvassa on juuri tyttö - ja kana! - ja tuo ilmeisen epäonnistunut kemiallinen koe.

tiistai 20. marraskuuta 2007

Ne koneet

Viime keväänä ostin uuden tietokoneen, erinomaisen, arvelin. Eilen se lakkasi toimimasta, sitä ei vain huvita käynnistyä. Enpä siis voi blogiinikaan kirjoittaa, näin vieraalta koneelta vain. Ei ole iloista raahata suurta masiinaa huoltoon, mutta muukaan ei auta. (Että meninkin ostamaan sen pöytäkoneen, kun entinen pieni ja näppärä läppärini oli niin helppo kuljettaa laukussaan korjaamoon. Mutta on uudesta koneesta iloa ja hyötyäkin ollut. ) Huoltamoreissulle löytyy aikaa vasta ensi viikolla (samalla kun menen hammaslääkäriin, siinä se menee samalla vaivalla, oletan), niin että siihen saakka - ja ties kuinka pitkään - kestää tämä luova tauko täälläkin, paitsi jos innostun jäämään kouluun kirjoittamaan. Niin teen, jos tulee jotain aivan välttämättöntä sanottavaa.

Lisäys 4. joulukuuta: Eilen sain koneen huollosta. Hurraa, ajattelin, kun tekstiviestin luin. Mutta liikkeessä mieli muuttui. Sain tosiaan vain koneen. Näyttö on jossakin muussa huoltamossa, ja sen tulemisesta ei ole mitään tietoa - näyttö on näes eri merkkiä. Se oli vietävä huoltoon myös, sillä se särisi vaarallisen kuuloisesti ja lakkasi aika ajoin näyttämästä. Minä asiantuntematon epäilin, että vioilla oli tekemistä keskenään. Eilinen myyjä taas katseli minua säälivästi ja mutisi ihmetellen näytön tuomisesta ja sitten minulle kovempaa, ettei hän voi näytöksi muuttua. Eipä voikaan. Ja minä odotan korjatun koneeni kanssa. Iloinen tietenkin pitää olla siitä, että koneen sain näin nopeasti!

torstai 15. marraskuuta 2007

Kirjaesikoinen

Hesari otsikoi tänään räväkästi: Henriikka Tavi on vuoden paras esikoinen.
Hetkinen. Nyt tekee mieli näsäviisastella. Miten niin Tavi on paras esikoinen? Eikö Hesari hae, jos siis kirjallisuudesta tosiaan on kyse, vuoden parasta esikoiskirjaa?

Olen aina yrittänyt ajatella, että kirjallisuupalkinnot jaetaan teoksesta ja vain siitä. Haluan uskoa niin. Kirjailija on ilman muuta teoksensa kirjoittanut, hän luonut palkitun sanataiteellisen kokonaisuuden. Mutta teos on se, jonka lukija lukee, jonka merkitystä hän arvioi, josta hän pitää tai on pitämättä.

Esim. Esa on siis vuoden paras esikoinen. Valinta on onnistunut, vaikka aivan varmasti jokin muukin tämän vuoden ehdokkaista olisi voitu valita ilman vastalauseita. Ostin Esim. Esan heti kohta keväällä, kun se oli ilmestynyt. Innoissani vein sen kouluun, kun opetin ykkösluokkalaisilleni kirjallisuutta. Nuoret pitivät Esim. Esan runoista, vaikka ne eivät tosiaankaan vastanneet heidän aiempia ajatuksiaan siitä, mitä runot ovat. He intoutuivat pohtimaan runojen puhujaa, kieltä, muotoa. He ottivat kirjan tarjoaman haasteen vastaan heti, ilman ehtoja.

Kun kieli elää kokeiluissa, kollaaseissa, kun esim. eri tekstityyppejä yhdistetään, kuten dada tekee, merkitys ei ole tekstin itseisarvo, se ei ole lähtökohta, vaan se syntyy siitä mitä on tullut. Tietysti runoilija luo tekstinsä eikä varmaankaan voi irrottaa ajatteluaan eikä itseään, omaa käsityöläisyyttään tehdessään runoa, mutta voi myös aivan tietoisesti pyrkiä rikkomaan kaikkia niitä konventioita, jotka rajautuvat ehyeen merkitykseen, ehyeen runon tulkintaan.

Merkityksen etsimisessä ei ole aina mieltä, kun runoa luetaan. Olennaista voi olla jokin muu: sanojen sävyt, kielen leikit, asioiden yhdistely niin absurdilla tavalla, ettei synny merkitystä. Silti runo tietenkin puhuu jotakin ainakin jollekulle lukijalle. Sikäli merkitys aina on.

Tavin runot ovat hyvin vahvoja. Niissä on iloa, surua, elämän voimaa. Seuraavat säkeet ovat esimerkki siitä, miten yhdessä yllättävät sanat päästävät taakseen, ja syntyy aivan uutta. Juuri sitä on runo - mikään muu teksti ei voisi sanoa samoin. Runoa ei voi selittää, vaikka tulkita voikin.

Soitan. Vastaat. Kysyn. Sanot. Puhut. Tuulet. Tuulee. Tuulen.
Kiellät. Myönnän. Kiellän. Tiedät. Paasaan. Kiitän. Otat. Annan.
Siedän. Siedät. Työnnä. Pyydän. Annan. Kiität. Luet. Pohdin.
Pysyn. Emmin. Ostan. Maksan. Pysyt. Tiedän. Tulet. Avaan. Istun.

* * *

Otan lisää vauhtia. Opettelen parempia aikoja.
Säästän sinua myöhemmäksi.

Henriikka Tavi, Esim. Esa (2007)


maanantai 12. marraskuuta 2007

Pelkoa ja kauhua

Tänään menin kouluun vasta kymmenen jälkeen. Suurin osa koulun väestä oli oppitunnilla. Käytävät olivat tyhjiä; menin luokkaani hakemaan monistettavaa seuraavalle tunnille. Yhtäkkiä iski pelko ja kauhu. Mieleni alkoi kuvitella oman kouluni siihen tilanteeseen, jossa Jokelan koulun väki oli keskiviikkona. Meidänkin koulussa on käytäviä, portaikkoja, sokkeloita.

Mitä pelkoa ja kauhua oppilaiden, opettajien ja henkilökunnan on täytynyt tunteakaan noina minuutteina ja tunteina koulunsa käytävillä ja luokissa yrittäessään kuoleman pelossa suojautua ampujalta tai paetessaan henkensä hädässä koulustaan. En voinut tietenkään tuota todellista kauhua tuntea, kukaan ei voi, ellei siinä tilanteessa ole itse ollut. Miten he ovat sen kestäneet? Miten kukaan voi kestää katsoa kuolemaa silmiin?

Vie kauan, ennen kuin he voivat koulussaan elää niin, etteivät tapahtumat palaa kauhistuttavina mieliin. Abiturientit tuskin siihen pystyvät niiden muutaman pimeän talvikuukauden aikana, jotka heillä on koulua jäljellä. Onneksi he saavat tukea toisiltaan, sillä aivan varmasti yhdessä koetut kauhun hetket ja suuri suru menetettyjen kavereiden ja tutun rehtorin ja terveydenhoitajan vuoksi heitä myös lähentävät - niin järkyttävää kuin se tavallaan onkin. Tarvitsemmeko me tosiaan tragedioita, että osaamme lähentyä toisiamme? Onneksi osaamme muutoinkin, ainakin useimmat, ainakin joskus.

Poliisi edellyttää nopealla aikataululla jokaisesta koulusta tarkkaa ja ajantasaista toimintasuunnitelmaa siitä, miten toimitaan katastrofitilanteissa. Niin on hyvä. On osattava toimia yhdenmukaisesti.

Kuinka monta ihmishenkeä viisas rehtori säästikään kehotettuaan nopeasti kaikkia luokkiin ja lukkojen taakse. Itseään säästämättä, työtään koko sydämellään tehden hän lähti rauhoittamaan tilannetta tietämättä, mikä häntä käytävässä kohtasi. Sitäkin on syytä toimintasuunnitelmissa miettiä, mihin vaaraan koulun henkilökunta voi itsensä altistaa ja milloin on annettava tilanne muiden ammattilaisten haltuun. Samanlaisia toimintasuunnitelmia tarvitaan varmasti kaikissa niissä tiloissa, joissa on paljon ihmisiä koolla.

sunnuntai 11. marraskuuta 2007

Kirppiksellä 2

Tänään kävin purkamassa pöydän. Paljon oli tavaraa mennyt. Kävimme välillä järjestelemässä ja viemässä uutta myytävää, ja se taisi kannattaa. Rahaa tuli oikein mukavasti. Mutta sen opin, että vaatteiden myyminen on vaikeaa, sillä niitä on joka pöydällä paljon. Mikään vähänkään vanhanaikainen ei oikein tee kauppaansa, ei edes tosi halvalla. Koriste-esineet kelpasivat hyvin, samoin kirjat ja erityisesti Akut ja Roopet, jotka ostettiin jokikinen. Taisi olla hinta kohdallaan.

Huomenna vien myymättä jääneet tavarat SPR:n Konttiin. Jospa niille löytyisi vielä tarvitsijoita, kun hyvää tavaraa kuitenkin ovat.

lauantai 10. marraskuuta 2007

Murheiset päivät

Päivät ovat olleet raskaita. Mieli on murhetta täysi, sydäntä puristaa. Jokelan surmatyöt ovat koskettaneet myös meidän kouluyhteisöämme. Torstaiaamun järkyttynyt hiljaisuus lukion ensimmäisen luokan tunnilla, surukynttilän himmeän valon lohdutus. Oppilaiden ja kollegojen kanssa käydyt keskustelut auttoivat jäsentämään omia tuntemuksia.

Ei ole helppoa lukea lehdistä ja netin keskustelupalstoilta ihmisten mielipiteitä aikuisten vastuusta. Minä olen yksi niistä, joiden tuo vastuu on otettava kantaakseen, niin äitinä kuin opettajana. Olenko osannut ollenkaan olla se vastuullinen aikuinen, joka minun pitää osata olla? Mieli kelaa menneitä vuosia: ketkä omista oppilaistani ovat tunteneet tarvitsevansa aikuista kuulijaa ja jääneet häntä vaille, kun minä en ole heidän viestejään havainnut. Mitä minun olisi pitänyt havaita? Miten puuttua?

Syyllisyys ja voimattomuus ovat ne tunteet, jotka ovat täyttäneet mieltä, mitä enemmän Jokelan tragediasta on mielipiteitä esitetty. Kun yli kaksikymmentä vuotta sitten valitsin ammattini, en osannut mitenkään kuvitella, mitä kaikkea se sisältää – ja hyvä niin. Jos olisin tiennyt, en kenties olisi uskaltanut sitä valitakaan.

Olen kaikki nämä vuodet pitänyt työstäni, nauttinut työn tekemisestä nuorten ihmisten kanssa, iloinnut heidän onnistumisistaan, yrittänyt auttaa heitä heidän vaikeuksissaan, kuunnellut ja tukenut niin kuin olen osannut, ja jaksanut. Riittämättömyyttä olen tuntenut usein. Mutta en ole milloinkaan miettinyt ammatin vaihtamista. En edes nyt.

lauantai 3. marraskuuta 2007

Autoveron alennus

Klikkaa kuva suuremmaksi.

Lehdessä on koko aukeaman mainos. ”Autovero muutttuu 1.1.2008. Me laskimme - - hintoja jo nyt.”

Autovero määräytyy vastedes päästöjen mukaan. Niin kuulin uutisista tällä viikolla, ja ratkaisu tuntui oikealta. Juuri siitähän pitää olla kyse: jos tahtoo ison ja paljon päästöjä aiheuttavan auton, maksakoon rutkasti enemmän. Minä sinisilmä ymmärsin niin, että näiden kaupunkikuvaan kuulumattomien saastuttajien hinnat tosiaan nousisivat reilusti. Ja siitä seuraisi autokannan muutos vähemmän saastuttaviin, pienempiin autoihin.

Mutta mitä vielä. Mainos ilmoittaa ilouutisen niin pienen perheauton, erityisen pienen sähköauton kuin supermersun ja maasturinkin ostajalle: tuhansien eurojen hinnanalennus.

Ensi vuonna siis ajelevat uusilla, vielä isommilla autoilla – ja joukkoliikenne joutuu entistä tiukemmalle. Ilmeisesti valtiolla on varaa luopua autoilijoiden verotuloista. Outoa, kun kuitenkaan toisaalla ei tunnu olevan rahaa, ei esimerkiksi siellä, missä ihmisistä on kyse.

Veroratkaisun periaate tuntuu oikealta, mutta hallituksen laskimissa on ollut ilmiselvästi kokoomusnappula, jota on viimeiseksi laskutoimitukseksi napautettu. Näin saatiin ah niin ekologinen, mutta oi niin iloinen päätös kaikille, myös niille jotka tahtovat vielä suuremman auton - ja joilla kyllä olisi varaa siitä maksaa kaksinkertaisesti nuo tuhannet alennetut eurot. Jos nimittäin on liian vaikeaa kokonaan kieltää kaupungeista autot, jotka on tarkoitettu sorakuopille.

Tätä hallitusta ovat tietyt järjestöt osanneet lobata, ja tuloksia alkaa näkyä. Verotus muuttuu vauhdilla.

torstai 1. marraskuuta 2007

Kirppiksellä

Ystävä on opettanut minut käymään kirppiksillä. Ei vanhojen tavaroiden kauppa tietenkään minulle uusi tuttavuus ollut, olenhan aina ostanut kirjoja divarista ja joskus huonekaluja antiikkiliikkeestä. Mutta kirppis on tuntunut vieraalta paikalta, enkä osannut ajatella ostavani käytettyjä vaatteita itselleni. Lastenvaatteiden ja lelujen kierrätystä olen kyllä harrastanut ystävien kesken silloin, kun lapset olivat pieniä, ja vanhoja vaatteita olen vuosia tottunut viemään keräyspisteisiin milloin SPR:ään, milloin UFF:iin.

Ajattelua on mahdollista muuttaa. Mukavimmaksi kotivaatteeksi on osoittautunut muutamalla eurolla Turun isolta kirpparilta ostamani pitkä salsahame – nytkin se on päälläni.

Eilen olin ensi kerran laittelemassa omia tavaroitani myyntiin kirppispöydälle. Oli hauskaa huomata, kuinka ihmiset tutkiskelivat niitä jo siinä ollessani. Monta tavaraa lähtikin heti jonkun ostajan mukaan. Eräs nainen osti juuri sen huivin, jota minäkin huiveistani mieluimmin pidin, kun vielä voin – nyt oli tekokuituiset myytävä, kun kaulani iho ei niitä enää kestänyt. Kaupanteko tuntui mukavalta.

Monella tavalla voi kierrättää – eikä kirpparitouhu ole niistä lainkaan ikävin, vaikka työtä teettääkin. Saapa nähdä, mitä pöydälle on jäänyt, kun kaksiviikkoinen on lopussa. Mutta eipä tärkeintä olekaan tuotto, vaan tavaroiden kierrätys. Se mikä ei tee kauppaansa kirpparilla, kulkeutuu SPR:n Konttiin.